torstai 20. helmikuuta 2014

20.2.2014 Uusi projekti Villa Harmonia, Bolivialainen lääkäri ja muuta ajankohtaista sälää

Täällä on jo paljon tapahtunut viime päivityksestä: käytiin tyttöjen kanssa Uyunissa, Serranossa vietin aivan uudenlaisen joulun, uudeksi vuodeksi matkattiin kaveriporukalla La paziin ja sieltä Copacabanaan ja Isla del soliin, josta Magin ja Boriksen kanssa tehtiin vielä retki Peruun ja Machu Picchuun. Helmikuussa oli Icyen leiri ja viime viikonloppuna tehtiin kolmikon viimeinen yhteinen retki, kun suuntasimme Cochabambaan! Tekstit eivät ole vielä valmiita, mutta tässä jo ajankohtaisempia häppeninkejä.

Palattuamme lomamatkaltamme takaisin töihin, oli lapsiamme jäljellä enää neljä. Kaksoset ovat siirtyneet nyt viimein alas, Anderson on lähtenyt vanhempiensa luokse toiseen kaupunkiin ja niin myös Valentina ja Maria Cristina. Nyt on siis jäljellä Maria Lidia, Sergio, Juan Carlos ja Sakarias. Työmäärä on vähentynyt eikä tarvetta meille molemmille ainakaan enää ole. Joten puhuimme asiasta Icyen Oscarin kanssa ja pääsimme aloittamaan uudessa projektissa, jossa työskentelemme aamut ja iltapäivät jatkamme Tata San Juan de Dios:ssa. Uusi projekti, Villa Harmonia, on kaupungin ulkopuolella noin tunnin bussimatkan päässä ja se on lastentarhantapainen paikka. Köyhät perheet tuovat lapsensa ja vauvansa päivän ajaksi hoitoon, koska eivät itse pysty heistä huolehtimaan töiden tai muiden esteiden vuoksi.

Työskentelen vauvojen, n. 1vuotiaiden kanssa ja Magi 2-3-vuotiaiden. Työkaverinani on yksi nainen, ja juttelemme paljon. Pesueeseeni kuuluu
Abi, hyvin vilkas tyttö, joka jo melkein kävelee yksin (lapsi siirtyy toiseen saliin, kun oppii kävelemään);
Juli, joka puetaan aina poikien vaatteisiin ja aluksi luulinkin häntä pojaksi kunnes opin hänen nimensä..;
Maite, aika uusi tyttö, joka itkee äitiään ja isäänsä lähes koko ajan;
Arminda, myöskin aika itkuinen lapsi;
Luciana, valtava tyttö, joka myöskin oppii pian kävelemään;
Vanesa, jo 2-vuotias tyttö, mutta hän syntyi liian hitaasti ja siksi hänellä on kehitysvamma, eikä pysty tekemään lähes yhtään mitään;
ja kaksoset Juan ja Juana, lempparilapseni, jotka ovat vasta n. 7 kuukautta vanhoja, aivan samannäköisiä, ainoa mikä erottaa heidät on vaatteet. He hymyilevät paljon ja olen ottanut heidät omakseen: syötän heidät aina ja leikin. Tällä viikolla oli maksun aika (kuukaudessa täytyy maksaa 80 bolivianoa (n.10e)) ja kaksoset eivät siitä asti olekaan tulleet. He vaikuttavat lapsista köyhimmiltä: he ovat kaikista likaisimpia, heillä on ihossa jokin ihottuma tai sieni ja vähäiset hiukset, jotka heillä ovat päässä, ovat rastoittuneet. He myös saapuivat normaalisti aina ensimmäisinä ja lähtivät viimeisinä hoitolasta.

Ensimmäiset kaksi työviikkoani työskentelin 0-2-vuotiaden kanssa, sillä lapsia oli vielä sen verran vähän. Työ oli aluksi aika vaikeaa, kun lapset vielä vierastivat eivätkä halunneet että syötän heitä ja muutenkin koettelivat minua kieltäytymällä monista jutuista enkä tiennytkään aluksi mitä lasten kanssa voi oikein tehdäkään. Viikon jälkeen lapset onneksi tottuivat minuun ja työ sujuu oikein kivasti!



Nyt rakastan olla täällä töissä, vauvat ovat ihania, jo tuntevat minut, käytän vakkarityöntekijöiden tapaan työasua (!!) ja tunnen, että minua todella tarvitaan. Meidän pitää "kirjautua" joka aamu kun saavumme - eli kirjoittaa vihkoon saapumisaikamme ja allekirjoitus ja tehdä sama kun lähdemme. Lomaa pitää kysyä, että käykö ja meillä on ollut jo yksi palaveri vastaavan hoitajan kanssa. Tekemistä riittää ja varsinkin ruokailussa tarvetta olisi yhdelle vapaaehtoiselle lisää. Vanesaa syöttäessä kun menee ihan älyttömästi aikaa kun ei hän vielä oikein osaa syödä ja pudottaa puolet ruoastaan aina suustaan pois.



Työmatkoihin menee nyt kauemmin ja lounaan syön tunnin myöhemmin kuin muut perheenjäseneni ja heti ruoan jälkeen kiiruhdankin jo toiseen työhön. Väsynyt olen illalla, mutta jaksan töissä paremmin kun nyt on vaihtelua. Ja iltapäivisin ollaan tehty nyt joka päivä puolen tunnin kävelylenkki lastemme kanssa, kun nyt niitä on sopivasti. Kasvaneet he ovat kovasti, mutta vielä yhtä ihania kuin ennenkin.

 

 

Tammikuussa minua puri koira. Orpokodin läheisyydessä pyörii paljon koiria, ja yksi aamu töihin matkalla yksi koira tuli vain ja puri jalkaan. En aluksi kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta myöhemmin huomasin, että haava olikin ajateltua suurempi ja vuosi verta. Mitään pureman vaaroista en tietenkään tiennyt ja lounaalla kun kerroin host-perheelleni tapahtumasta, he sanoivat että heti pitää mennä lääkäriin. Ja olisihan se haava pitänyt heti ekana pestä vedellä ja saippualla, mutta siinä oli jo rupi. Jos vesikauhu-tartunnan saa, siihen kuolee kahden viikon sisällä. Suuntasin sitten Oscarin kanssa lääkärille, joka oli perehtynyt pelkästään eläinten puremiin. Boliviassa on onneksi ilmainen ohjelma kaikille, joita eläin puree. Siihen kuuluu rabia-rokotus, eli jouduin seuraavat seitsemän päivää käymään ottamassa rokotuksen käsivarteen ja myöhemmin vielä täytyy palata ottamaan kolme vahvistuspistosta.

Tammikuussa Perusta palattuani olin viikon älyttömän kipeänä. Kuumetta oli parhaimmillaan 40 astetta ja kokonaisuudessaan kolme päivää oli lämpötilani yli 38 astetta yötä päivää eikä lääkkeet paljoa auttaneet. Jouluksi oli tullut Sucreen Luis-"veljeni", joka opiskelee lääketiedettä Kuubassa. Hän on jo valmistunut lääkäri, mutta vielä opiskelee yleislääkäri-erikoistumisen. Luisin kanssa vietin varsinkin jouluna aikaa ja hänen kanssaan oli aina helppo jutella. Hän myös kipeänä ollessani piti minusta hyvin huolta. Hän oli minusta huolissaan, kun mikään ei näyttänyt selittävän korkeaa kuumetta. Oireeni olivat ainoastaan päänsärky ja korkea kuume. Ei mitään muuta. Hän epäili, että minulla voisi olla joku vähän vakavampi sairaus Perusta. Hän heilutteli päätäni ja jalkojani, mutta päähäni ei sattunut, joten se sulki pois joitain aivosairauksia. Hän mittasi verenpaineeni ja kuunteli kehoani selästä ja mahasta ja keuhkoista. Kaikki normaalia. Katsoi kurkkuuni, ei mitään. Sanoi, että pitäisi mennä verikokeisiin. Kuume lähti, ja outo kipu saapui. Se oli se kipu, joka tulee, kun esimerkiksi juoksee muttei hengitäkään hyvin ja kylkeen pistää. Se kipu oli minulla koko ajan ja kävely oli välillä vaikeaa.

Lääkäri toimii täällä boliviassa niin, että aluksi tiskillä maksetaan lääkärille meno ja keskustelu ja sen jälkeen pääsee vastaanotolle. Lääkärikään ei osannut sanoa, mikä minua voisi vaivata, ja ohjasi verikokeisiin. Verestäni tutkittaisiin älyttömästi juttuja. Laboradorio oli jo kiinni siltä päivältä, ja seuraavana aamuna uudestaan. Verikoe kävi nopeasti ja iltapäivällä kuulemaan tulokset. Odotusta 2 tuntia, minkä jälkeen lääkärin puheille. Kaikki normaalia, paitsi että "sinulla on flunssa" ja nyt kurkussani näkyikin jotain pisteitä. Hassua, kun ei kurkussa ole mitään kipua eikä muutenkaan flunssan oireita. Antibiootit kouraan ja kotiin. Luis oli tuloksista hämmentynyt ja sanoi, että Suomessa pitää mennä neurologille tutkituttamaan aivot, sillä hänestä noin korkea kuume ei ole normaalia flunssaan. Luis kyselikin kivasti lähes joka päivä, että olenko kunnossa jne. Itse kun olen hänen mielestään huono sanomaan, jos minuun sattuu tai olen kipeä. (ja tottahan se onkin, Luisia pyysin avuksi vasta sitten, kun mittari näytti 40.1astetta.) Antibiootit aiheuttivat ruokahaluttomuutta ja -niinkuin boliviassa on normaalisti tapana - menin lääkärille kuurin loputtua. Sain uudet lääkkeet vatsaan, ja ruokahalu palasi.

Joulukuussa typeränä kävelin myöhään pimeällä bolivialaisen kaverini kanssa kadulla. Kapealla kadulla yhtäkkiä huomasimme, että takanamme on mies, naamio kasvoillaan ja pesäpallomailantapainen juttu kädessään. Ja samassa hetkessä edessämme oli toinen. Mitä me tehdään?! Yritettiin juosta. Minä pääsin kiertämään heidät, mutta kaverini ei. Miehet tarttuivat häneen, löivät ja potkivat. Minä katselin vähän kauempana, neuvottomana siitä, mitä voisin tehdä. Kaverini löi takaisin, ja ihmeen kaupalla pääsi juoksemaan. Lähikaduilta meni autoja, huusin apua mutta kukaan ei pysähtynyt. Juostiin yhdessä henkemme edestä ja miehet seurasivat. Luulin, että he saisivat meidät kiinni! Katsoin uudestaan taakseni, eikä heitä enää näkynytkään missään. Jatkettiin juostemista ja löydettiin taksi. Palattiin shisha-baariin, josta olimme lähteneet ja pysyimme koko yön siellä. Enää en ihmettele, miksi Boliviaa sanotaankaan vaaralliseksi maaksi.. Tästä lähin otan aina taksin myöhään, ja suosittelen sitä todella kaikille, jotka matkustavat etelä-amerikkaan ja boliviaan (päiväsaikaan sucre vaikuttaa hyvin rauhalliselta ja turvalliselta kaupungilta).

Joulun jälkeen minusta tuntuu, että suhde host-perheeni on parantunut. Juttelen enemmän perheen kanssa (varsinkin Luisin ennenkuin hänen piti lähteä takaisin Kuubaan tammikuun lopussa) ja leikin Rafaela-lapsen kanssa. "Äitini" kanssa olen jutellut opiskelu-huolistani ja monesta muusta ja hän kannustaa. Osaa hän välillä olla aika ankara ja tiukka, mutta myös lempeä ja huolehtivainen. Toisen tytöistä, Himen, kanssa juttelen yleensä iltaisin paljon kaikkea "teinijuttuja", pojista jne. Perheeseemme saapui myös helmikuussa uusi vapaaehtoinen, itävaltalainen Johanna, joka vaikuttaa oikein mukavalta.

Illat menevät nykyään paljon shisha-baarissa istuskellessa ja nyt onkin enää reilu viikko jäljellä aikaani täällä! Yritän päivitellä pian kuvia ja matkatarinani. Hasta luego! :)