Evo ja joulu

Presidentti Evo Morales sanoo olevan alkuperäisväiestön asialla. Mutta köyhien asioita hän ei näytä pahemmin ajavan. Suurin osa köyhistä kuuluu alkuperäisväestöön, joten tämä vaikuttaa vähän ristiriitaiselta. En tiedä mitä Morales on tehnyt, mutta paljon on ainakin tehtävää:

Tänään oli uutisissa siitä, kuinka joillakin alueilla, kylissä, kärsitään kuivuudesta oikein todenteolla: 1 200 perhettä on ilman vettä ja televisiossa näytettiin kuvaa kuolleista lehmistä ja kuivuneista joista. Nyt on sadekausi, mutta kaikkialla ei sada ja tämä ongelma on jokavuotinen. Myöskään Serranossa alkaa vesi olla vähissä ja jos pian ei sada, ei maassa kasva mitkään kasvit eikä hedelmät kesällä joulunaikaan.

Bolivia on yksi etelä-amerikan köyhimmistä maista, mutta silti Sucreen keskustassa loistaa jouluvalot kirkkauttaan. Keskusaukio on jos jonkinväristä valoa ja enkeleitä pystytetty ja myös on rakennettu seimi, jossa nuket itämaankuninkaista ja mariasta ja pienestä Jeesuksesta ovat. Myös se on iltaisin täynnä valoja. Perheemme kertoi, että jouluvalot ja -rakennelmat ovat vielä suurempia toisissa kaupungeissa La Pazissa ja Santa Cruzissa. Onhan näky kaunis, mutta myös surullinen: valtion rahat satsataan kaikkeen turhaan jouluhömpötykseen (jotta näyttää siltä, että meillä on täällä kaikki hyvin ja rahaa käyttää myös juhliin?), kun samaan aikaan kaupungin laitamilla kärsitään köyhyydestä. Päättäjät voisivat vaikka aloittaa siitä, että järjestäisivät veden ja sähkön myös kyliin, rakennettaisiin vaikka kaivoja esimerkiksi. Tai vesijohtoja kyliin alueilta, joissa vettä on.

En yritä sanoa, että joulua ei saisi yhtään näkyä kaduilla, mutta täällä tämä on jo liikaa. Vähempikin riittäisi. Tämä epäoikeudenmukaisuus ja epätasa-arvoisuus  turhauttaa ja  näkyy vain paremmin kadulla, kun pienet lapset pyytävät rahaa valoenkelin vieressä.

1.12. Tarabuco

Sunnuntaiaamuna oli taas aikainen (ja tuskainen) herätys. Ihoni ei ole varmaan koskaan palanut niin pahasti kuin nyt: reisiini sattui koko ajan. Näin Magin kahdeksalta ja nappasimme taxin paikkaan, josta lähtee julkinen bussiliikenne Tarabucon kylään. Tarabucon sunnuntaimarkkinat ovat tunnettu juttu ja se on merkattu jokaiseen turistioppaaseen. Monet turistibussit menevät joka sunnuntai Tarabucoon, mutta me emme tunne itseämme turisteiksi, joten säästimme hyvin ja ahtauduimme pieneen bussintapaiseen kahdeksi tunniksi bolivialaisten sekaan ja olimme ainoat valkoihoiset. Matka maksoi 9 bolivianoa.

Tarabuco muistuttaa paljolti Serranon kylää, mutta kaduilla oli paljon väkeä -niin paikallisia kuin turisteja - ja seinustat olivat täynnä kojuja, suurimmilta osin turisteille suunnattua vaatetta ja korua. Oli kenkiä, alpakan villasta tehtyä puseroa, villasukkaa, lapasta ja pipoa. Oli postikortteja, käsikoruja, kankaita bolivian väreissä ja laukkuja. Oli makeisia, hedelmiä, jäätelöä ja lihaa. Risteyksiä oli monia ja monen monta kojua ja turistikauppaa.

Päätimme ensiksi kierrellä (lähes) koko kojualueen läpi ja sitten vasta ostella, jos ostettavaa löytyy. Kierroksemme jälkeen pysähdyimme kahvilaan juomaan limut. Vanhat myyjät tulivat koko ajan luoksemme kysymään, joksko haluaisimme tätä tai tota. No gracias, sanoimme. Vähän jo meinasin miettiä, mutta kun he alkoivat sitten tyrkyttää niitä korujaan laittamalla jo käteen niin alkoi ärsyttää. EI kiitos mitään. Sitten laittoivat vain toista käteen. Nada, gracias. Ja oltiin selvitty yhdestä. Ja heti tuli perään toinen. Onneksi kojuilla myyjät olivat mukavampia ja ymmärtävät, että ystävällisyydellä niitä kauppoja tehdään. Tulihan sieltä pari tuliaista napattua mukaan;)

Tarpeeksi hengattuamme oli suuntana takaisin kaupunki. Kävelimme paikkaan, josta olimme nähneet pikkubussien menevän Sucreen. Mies kysyi: "Sucreen menossa? Hypätkää kyytiin." Menimme ja meinasi jo alkaa epäilyttää, kun kyytiin ei tullutkaan kukaan muu. Lähdimme ajamaan ja yllätykseksemme huomasimme, että takanamme oli penkit vedetty sivuun ja siellä oli pieni lehmä (tai kaksi) huopaan käärittynä. Välillä se sitten äänteli jotain. Reitin varrella hyppäsi kaksi muutakin autoon ja nopeasti saavuimme perille. Tien varrella oli paikka paikoin pari ihmistä yrittämässä kyytiin pienistä kylistä. Juuri tällaisesta elämästä tykkään: tästä huolettomasta ja muihin ihmisiin luottamisesta. Täällä autetaan, jos vain voidaan. Sama huolettomuus näkyy myös pelkästään busseissa: jos haluat pysähtyä tässä, pyydä ja bussi pysähtyy. Jos haluat nousta kyytiin tässä, nouse. Mikään ei ole niin tarkkaa ja hinnoistakin voi yleensä neuvotella.

Sucreessa menimme syömään vegeravintolaan (niitä on sucreessa ainakin kaksi) ja sitten kotiin. Joulu oli selvästi jo saapunut kotiini: oli joulukuusi, hyvää joulua -matto, seinäkoristeita, koriste-esineitä, uusi pöytäliina ja jouluastiat. Katosta roikkui kirjaimet "Feliz Navidad". Tämä on jo liikaa minulle joulua ja joulu vähän jopa huolestuttaa minua. Nyt on jo Joulukuu, eli olen viettänyt puolet ajastani jo täällä. Ehkä vain kaksi kuukautta Sucressa, sillä viimeisenä matkustelen. Toisaalta ei mulla paljoa suunnitelmia ole ja lasteni kanssa haluaisin olla niin paljon kuin vain voin. Ja Sucreessa. Todella tykkään tästä kaupungista. Ihmiset ovat mukavia ja matkalla töistä kotiin ostan yleensä pussimehun pienestä kojusta kadulta. Kojut eivät enää epäilytä minua niin kuin aluksi: hinta on oikeastaan melko sama kuin kaupassa - ehkä vähän kalliimpia jotkut - mutta minusta on kiva tukea näitä ihmisiä. Elämään täällä on niin tottunut että tämä tuntuu jo todella kodilta. Lea aikoo viipyä täällä suunniteltua kauemmin, olen miettinyt josko minunkin pitäisi yksi kuukausi olla täällä kauemmin tai jotain. Mutta toisaalta leikki on parasta lopettaa silloin, kun on kaikista kivointa. Joten ehkä minun kannattaa vain palata maaliskuun alussa takaisin Suomeen ja myöhemmin vielä palata tänne jos haluan.

27.11.2013 Suomen tuoksu

Aamulla heräsin tuttuun tapaan seitsemältä ja lakeuduin puoli nukuksissa alakertaan ruokapöytään. Aamupalani koostui tällä kertaa teestä ja KORVAPUUSTISTA. Kyllä, suomalaisella reseptillä (ja suomalaisella sydämella) tehdystä korvapuustista. Olin nimittäin jo muutaman päivän suunnitellut leipovani pullaa perheelle ja eilen vihdoin sen toteutimme. Minä, Lea ja Magi ahtauduimme keittiöön kauppareissun jälkeen. Idea oli leipoa eurooppalaisittain ja perhemme saisi vain nauttia valmiista pullista. Keittiö oli oleva meidän. Mutta johtuneeko äitini, Jimelan ja Rosan uteliasuudesta, heidän halusta auttaa tai heidän tuntemastaan velvollisuudesta, olivat he koko ajan kanssamme ja oikeastaan vatkasivat ja alustivat ja tekivät melkein kaiken. Jätimme taikinan kohoamaan ja pelasimme yhdessä aikamme kuluksi Unoa ja myös Ernesto ja Rafaela liittyi seuraamme. Kuinka mukavaa ja erilaista olikaan viettää iso onnellinen perhe -aikaa. Magilla oli maha kipeänä ja joutui valitettavasti lähtemään aikaisemmin. Taikina ei meinannut kohota (täällä kun eristykset eivät ole kunnollisia eli vedottomia paikkoja ei löydy) ja tunnin ajan pelasimme ja juttelimme ja nauroimme. Sitten taas kaikki pakkuduimme pieneen keittiöön ja kerroin mitä tehdä. Korvapuustien teko oli aivan uutta heille ja hauskaa oli opettaa tämä rullaaminen ja kananmunalla voitelu lopuksi (he eivät koskaan tee sitä täällä). "Uuni 225 asteeseen." "Mutta sehän on paljon!" sanoi perheeni. Täällä leivonnaiset paistetaan pihalla olevassa uunissa, joka on melko kummallinen. Luotin Jimelaan ja äitiini, ja uuni oli 100 asteessa. Pullia liikuteltiin ylös alas tasolta toiselle ja käänneltiin. Sisältä meinasivat olla raakoja vielä, mutta pinnalta jo melkein mustia. Otimme täydelliseen aikaan korvapuustit pois ja kolmen tunnin aloittamisen jälkeen, kello kymmenen illalla, päästiin niitä tarjoilemaan. Ja pullia oli paljon! Ohjeen 32 kappaletta olikin todellisuudesta paljon enemmän, en tosin laskenut. Maku oli täydellinen ja kaikki niistä näyttivät tykkäävän. Yhden maistiasen jälkeen eivät Jimela ja Rosa ainakaan niitä ole syöneet vaikka olenkin tarjonnut, mutta Ernestolle suurta herkkua. Host-äitini kysyi jopa reseptin espanjaksi. Ja tottakai vein myös Magille pullia töihin;)

Tänään lounaalla oli sitten vuorostaan hyvin bolivialaista ruokaa. Olen jälleen kerran iloinen siitä, että olen kasvissyöjä - muiden lautasille kiikutettiin nimittäin sian sorkkia! Perhe oli osannut odottaa Lean reaktiota ja hän söi soya-pullia kuten minäkin. Sorkat mahtavat olla siasta, jonka vanhempani tappoivat viikonloppuna. He olivat maaseudulla tuttaviensa luona kaksi yötä ja siellä teurastaneet itse sian ja tehneet siitä ruokaa ja palattuaan oli jääkaappimme täynnä pelkästään raakaa lihaa ja eläimen muita osia. Bolivian ruokakulttuuriin kuuluu syödä eläimen kaikki osat - kuinka ällöttävältä se kuulostaakaan ja näyttää. Market-halli keskustassa on täynnä lihanpaloja, eläinten jalkoja, päitä,, silmiä... Mutta minusta tosi hyvä juttu oikeastaan: jos kerran tapetaan eläin, niin parempi käyttää se kokonaan.

30.11.2013 Vesilätäkkö ja merenneito - kolmikon ensimmäinen yhteinen retki

Koitti taas viikonloppu ja päätimme lauantaina tehdä päiväretken vesiputouksille, Las siete cascadas:lle (seitsemän vesiputousta). Perjantaina oli yhden projektini vapaaehtoisista, saksalaisen Verenan, viimeinen ilta Sucressa, joten tottakai sitä oltiin juhlistamassa. Kahden tunnin yöunien jälkeen kello seitsemän aamulla heräsin lauantaina ja kahdeksalta näimme Magin keskustassa. Otimme bussin Q ja matkasimme tunnin sen päätepysäkille pieneen kylään. (Netissä tietoa etsiessä sanottiin, että pitää ottaa taxi Sucreesta kylään, mutta bussimatka maksaa tosiaan vain 1,5bs.) Sitä seurasi piiitkä kävely maantiellä ylös alas vuoristossa. Ohjeistuksenamme oli vain, että kävelkää kylästä niin kauan kunnes vastaan tulee joki ja silta. Joen vartta pääsemme ensimmäiselle vesiputoukselle. Kävelimme varmaan tunnin eikä vettä näkynyt missään. Viimein tuli vastaan silta, mutta missä joki? Lähdimme kulkemaan joen pohjaa pitkin ja kävelimme ja kävelimme. Pieniä vesilätäkköjä siellä täällä mutta ei niissä pystyisi uimaan. Ja netissä luki että uimamahdollisuus. Tovin käveltyämme löysimme vähän suuremman lätäkön, siihen ehkä voisi pulahtaa. Epätoivo oli jo suuri, joten päätimme leiriytyä siihen. Magi kaivoi laukustaan itse tekemänsä makaronisalaatin meille ja minä puolestani suuren, sinisen muovikankaan.

Kauan sitten jonkun oli tarkoitus järjestää naamiaisbileet, jonne myös meidät oltiin kutsuttu. Innoikkaina ostimme sitä varten tarvikkeen asuihin, eli minä ostin muovikankaan - tarkoituksena oli tehdä siitä pyrstö merenneidolle. No, bileitä ei sitten koskaan ollutkaan mutta onneksi nyt tuli toinen tilaisuus leikkiä kalaa. Minulle taiteiltiin siis muovista pyrstö ja hyppäsin lätäkköön bikineissäni. Lätäkkö syveni nopeasti ja hiekka pohjassa vajosi sitä mukaa kun siihen astui. Vesi oli täynnä pieniä ötököitä ja jaloissa vilisi pieniä kaloja tai jotain. Pieni pettymys suurista kauniista vesiputouksista katosi nopeasti, sillä hauskempaa tuskin ei olisi voinut olla. Magi yritti ohjeistaa, miten mun kuuluisi olla, kun hän yritti saada hienoja kuvia. Muovi meinasi koko ajan tippua jaloistani, sillä teipin unohdin kotiin. Ja se myös nousi kokoajan pinnalle ja sitä piti sitten yrittää saada laskettua sopivasti. Magi ja Lea sai "mahtavan" idean - he leikkasivat ananaksesta minulle bikinit...

Monien valokuvien ja auringonottotuntien jälkeen päätimme lähteä takaisin päin. Pidempi kävely olisi saattanut tuottaa tulosta vesiputouksien suhteen, mutta olimme tarpeeksi uupuneita ja tyytyväisiä saavuttamaamme, että koti tuntui ihan kivalta. Ja kello oli jo kaksi. Tie tuntui loputtomalta ja aurinko porotti kuumuuttaan ja reitti oli lähes kokoajan vain ylämäkeä. Takaamme tuli truck  ja Lea kysyi, jos voisimme hypätä vähäksi aikaa taakse lavalle. Ja kävihän se. Me tytöt istuimme ja kyyti oli kova! Tuuli heitteli hiuksiamme ja mutkissa olo oli kuin huvipuistolaitteissa. Pääsimme pahimman ylämäen ylös ja vähän enemmänkin ja hyppäsimme pois. Muchas gracias, gracias, gracias! Kävelimme ja takaamme tuli isompi truck. Tarkoituksenamme oli ottaa bussi takaisin sucreen, mutta truckin kuljettaja kysyi, josko olemme menossa kaupunkiin ja kyyti maksaisi vain kaksi bolivianoa. Hyppäsimme siis taas taakse lavalle. Matkustaminen truckilla on hauskaa ja niin etelä-amerikan style: turvallisuus ei ole niin tarkkaa vaan kaikki ovat rentoja ja huolettomia. Ja se on jotain, mitä jokaisen, joka tulee boliviaan tai etelä-amerikkaan, pitää kokea. Ehdottomasti!

Kaupunkiin päästyämme karu todellisuus iski silmiimme: olimme aivan punaisia auringosta. Menimme nopeasti Magille vaihtamaan vaatteet ja sitten park Bolivar:iin syömään jäätelöt. Kotona iso kerros aurinkorasvaa iholle.