Museoiden yö ja Lunática Desciende

Reilu viikko sitten, 8.11, järjestettiin Sucreessa museoiden yö. Tämä tarkoitti sitä, että kaikki museot ovat auki iltaseitsemästä aamuseitsemään ja ovat maksuttomia. Niinpä myös minä, Lea ja Magi suuntasimme illalla keskustaan. Emme oikein tienneet, minne mennä, joten aloimme vain kierrellä ympäriinsä. Joihinkin paikkoihin oli älyttömän pitkät jonot, koko yö menisi siinä seistessä, ja Magilla oli vain muutama tunti aikaa. Löysimme pian Musef:n, museon, joka kertoi naamioista ja Bolivialaisesta kulttuurista. Kuulostaa hyvältä ja jonoakaan ei ollut. Huone oli täynnä suuria naamioita - paikka oli melkein kuin jostain painajaisesta. Selitykset olivat kaikki espanjaksi, joten moni asia jäi auki mutta hienoilta näytti. Bolivialaiseen kulttuuriin kuuluu paljon juhlia, ja juhlissa tanssijoilla on suuret näyttävät asut, jotka kuvastavat jotain. Oli suuri kissanaamio, Kuu-naamio, kuoleman naamio ja vaikka minkälaista mörrimöykkyä (kuvien ottaminen oli valitettavasti kielletty, mutta voin kertoa, että näky oli mahtava). Jokaiseen naamioon kuului omat rituaalinsa ja viimeisimpänä, huoneen perällä, oli kaikista suurin (ja varmasti painavin) naamio,Jach'a Tata Danzanti. Selitys kertoi, että henkilö, joka tanssii tässä naamiossa tähän kuuluvan tanssin, viettää seuraavan yönsä neitsyen kanssa ja sen jälkeen on juhla, joka kestää kolme päivää eikä sinä aikana nukuna ollenkaan.


Viime viikonloppuna, 15.-16.11, järjestettiin Sucreen lähellä, Santa Catalinassa, elektronisen musiikin festivaali. Ostimme molemmille illoille liput, vaikka saimme kuulla, ettei festivaali täytäkään odotuksiamme: luulimme, että siellä nukutaan ja ohjelma kestää yötä päivää koko viikonlopun, mutta kyseessä olikin kaksi bileiltaa kaupungin ulkopuolella, mutta bussimatka kuului hintaan. Ensimmäinen ilta lähti hyvin käyntiin. Nähtiin Lea, Magi, bolivialainen tyttö Rachel ja hänen saksalainen kaverinsa ja hyppäsimme bussiin. Bussi oli täynnä saksalaisia, jotka lauloivat koko matkan ajan lauluja. Paikka oli aika tyhjä, vaikkakin täynnä saksalaisia. DJ:t olivat hyviä, tanssimme. Maassa oli paljon body paint -maaleja ja jossain välissä jotkut olivat saaneet sotkettua minut neon oranssiin ja mustaan. Vaatteeni ja kasvoni. Ilta oli kiva. kunnes: Magin laukku katosi. Kysyin kaikilta, olivatko nähneet laukkua, juttelin turvamiesten kanssa. Kukaan ei ollut sitä nähnyt eikä kenellekään näyttänyt sitä olevan. Menin alueen ulkopuolelle sitä yksin etsimään pimeään, jos jotenkin olisikin siellä. Sitten tuli poliisi. Ratsia. Poliisi ihmetteli, mitä tein ulkopuolella haahuillen yksin. Hän kyseli kaikenlaista (olenko polttanut ruohoa, miksi olen täällä, kauanko olen boliviassa, minkä järjestön kautta olen, mistä olen, missä asun, kenen kanssa asun...) ja sitten hän tutki laukkuni. Laukustani löytyi kamera, joka kiinnosti poliisia kovasti. Hän katsoi kaikki kuvat ja jouduin selittämään niitä joitain. Sitten pääsin menemään, kun mitään ei tietenkään löytynyt. Menin takaisin alueelle. Musiikki oli pois päältä, poliiseja kaikkialla. He tarkastivat baaritiskin, käänsivät kaikki kivet ja kannot. Mitään ei ilmeisesti löytynyt ja juhlat jatkuivat. Kolmelta lähti ensimmäinen bussi takaisin sucreen, ja lähes kaikki olimme siellä. Sitten kotiin nukkumaan.

Lauantai-iltana olin flunssassa ja hyvin väsynyt. Ajattelin jääväni kotiin, mutta jotenkin löysin itseni taas bussissa istumasta. Olisi pitänyt jäädä kotiin. Me kaikki -minä. magi, lea ja rachel- nukuimme bussimatkan (n.45 minuuttia) ja heräsimme kun bussi olikin jo perillä. Paikalla oli vähemmän porukkaa, mutta tänä iltana suurin osa bolivialaisia. Musiikki oli jälleen kerran hyvää, mutta en oikein jaksanut olla fiiliksissä mukana. Ja sitten kahdelta tuli taas poliisi tarkastamaan paikan. Kaikkien piti mennä jonoon, tytöt tyttöjen ja pojat poikien jonoon, ja yksi kerrallaan poliisi tutki taskumme ja laukkumme. Ja taas oli pitkät tutkimukset ympäristössä. Joltain tai jostain ilmeisesti löytyi huumeita, kun paikka jouduttiinkin sulkemaan jo puoli kolme (musiikin kuului jatkua seitsemään asti aamulla). Olin oikeastaan tyytyväinen, sillä bussi lähti aikaisemmin eikä tarvinnut enää yrittää esittää pirteää. Matka kohti kotia vain.

Seuraavina päivinä lehdet olivat täynnä uutisia festivaalista, ja luin, että paikasta löytyi 35 grammaa kokaiinia lauantaina. Boliviassa on laki, että ihmisiä, jotka ovat mukana juhlissa, joista löytyy huumeita, voidaan myös syyttää huumeista, vaikkei olisikaan itse mitään ottanut. Toivottavasti tästä ei jouduta mihinkään ongelmiin..

Boliviassa (ainakin Sucreessa) poliisin ratsiat ovat hyvin yleisiä, varsinkin festivaaleilla, jotka sijaitsevat middle of nowhere. Poliisi on muutenkin aika näkyvässä roolissa: kaduilla heitä näkee paljon ja esimerkiksi viime viikonloppuna poliisit tulivat Mitos-yökerhoon sulkemaan yöllä paikan, sillä oli tarpeeksi myöhä ja paikat on pistettävä kiinni. Poliiseja oli paljon ja he vain heittivät kaikki ulos (minä olin onnekkaana vain sivustakatsojana, kun olin jo ulkona juttelemassa kaverin kanssa). Kunhan poliisit käyttäytyvät itsekin hyvin, tämä ei ole mikään ongelma ja mielestäni oikeastaan ihan hyvä: poliisit luovat turvallisuuden tunnetta ja he vain valvovat, että kaikki menee niinkuin pitääkin.

Dia de todos santos 2.-3.11

Huoneessa oli paljon pikkutavaroita. Puisen hyllyn täytti pienet kipot ja kulhot, vanha Pringles-purkki, lasikulho täynnä kasviksia, valokuvat, vihkot, kirjat ja tupakka-aski. Seinillä oli valokuvia muutaman vuosikymmenen takaa. Istuin pöydän ääressä katsellen ympärilleni ja juoden teetä. Tuoksui kesämökiltä. Olimme saapuneet Serranon kylään neljän tunnin bussimatkan jälkeen. Reitti kulki vuoriston yli ja maisema oli vaihtunut valkoisista kivitaloista maaseuduksi, kaduilla kuljeskeli kanoja ja aaseja. Jokainen näytti tuntevan toisensa, paikka oli pieni. Kadut olivat mutaisia ja töyssyisiä, kulmissa paloi valo pienen kaupan merkiksi. Kello oli puoli kymmenen illalla, oli pimeää. Seurassani oli host-vanhempani, -siskoni, Jimela, Rosa, Lea, Rafaela, Ernesto ja Jonathan. Jonathan on kanadan ranskankieliseltä alueelta kotoisin oleva 30-vuotias mies, hyvin hauska, puhelias ja kohtelias. Hän oli joskus aikaisemmin asunut Pradon perheessä ja kutsuikin host-äitiämme mummokseen. Nyt hän oli vapaaehtoistöissä Sucreen lähellä olevalla alueella, ja oli sopinut viettävänsä pyhäinpäivän, dia de todos santos:n, meidän kanssamme. Kaikki rakastivat häntä.

Väsymys painoi päätäni, mutta lähdimme minä, Indira, Juli (siskot), Lea ja Jonathan ulos katselemaan paikkoja ja kyläilemään yhteen taloon. Talossa oli suuri, koristeltu pöytä täynnä ruokaa, juomaa, hedelmiä, keksejä ja tupakkaa. Ja valokuva kuolleesta henkilöstä. Pyhäinpäivä on suuri juhla katolisissa maissa (ainakin Boliviassa) ja pöytä oli täynnä asioita, joista edesmennyt henkilö piti. Paikalla oli myös pappi tai muu henkilö, joka luki rukousta kovaan ääneen. Kaikki seisovat ja ja mutisevat jotain. Tapana on käydä taloissa, ja kaikille vieraille tarjotaan pieni lautanen. Lautasella on pieni juomalasi (yleensä) itsetehtyä alkoholijuomaa ja muutama pikkuleipä. Kun sellainen annetaan, täytyy kaikki syödä ja juoda. Näimme kaduilla jo muutamassa talossa käyneen ja juoneen henkilön, he olivat umpikännissä pienet muovipussit keksejä (kaikki eivät keksejä heti syö, vaan ottavat mukaansa) käsissään. Seuraamme liittyi Indiran serkku, Daniela. Emme halunneet heti kotiin mennä, joten yritimme löytää karaoke-baarin. Kaikki kolme paikkaa olivat suljettuina. Juli osti tupakkaa, jotkut polttivat. "Poltatko sinä?", kysyi Jonathan. "Joskus. Mutta en koskaan Erneston (Julin lapsi) nähden", Juli sanoi. Oli kuin host-siskomme olisivat muuttuneet yli kymmenen vuotta nuoremmiksi: polttivat ja miettivät, missä voisi olla menoa tai mistä voisi ostaa alkoholia. Löysimme yhden viinakaupan, mutta juomat olivat liian vahvoja, ei niitä haluttu. "Emme kai me vielä kotiin mennä, kello ei ole vielä paljon", sanoi Indira. Mutta eipä ollut enää vaihtoehtoja, joten me ikinuoret suuntasimme nukkumaan.

　

Koitti lauantaiaamu.Satoi taivaan täydeltä. Odotimme aikamme ja lähdimme kymmenen aikaan kävelemään siskojen, Jimelan, rosan ja lasten kanssa. Otimme valokuvia. Menimme Danielan kotiin ja meille tarjottiin lounas. Launtaina jokaisessa talossa, johon menee, tarjotaan lounas. Serranon perinneruoka on tulinen kana perunan ja riisin kera. Minulle annos ilman kanaa, kiitos. Syötiin ja Daniela toi kannun paikallista alkoholijuomaa, chichaa. Joimme kaikki samasta mukista vuorotellen. Ennen kuin aloittaa juomaan lasista, täytyy kysyä joltain paikallaolevista "Salut?" johon toinen vastaa "si" tai "salut". Hän on seuraava, joka juo. Jos unohtaa valita jonkun, joutuu itse juomaan toisen lasillisen. Tätä me sitten teimme kunnes kannu oli tyhjä. Ja kello oli 11 aamulla.

Jatkoimme matkaamme toiseen, perheemme sukulaisen, taloon, jossa loput perheenjäsenistämme olivat. Seinällä oli kuolleen sukulaisemme kuva ja nimi. Siellä oli pöydillä myös meidän tekemät pikkuleipämme. Olisimme saaneet lounaan, mutta enää ei jaksanut. Meille tuotiin siis taas lautanen juoman ja keksien kanssa. Istuimme. Kello löi yksi ja pöytä tyhjennettiin. Talo oli täynnä väkeä. Kaikki ruoka ja juoma ja jaettiin paikalla oleville. Seiniltä otettiin liinat pois ja pöytä vietiin. Juhlat olivat ohi. Menimme keittiöön, jotkut vielä söivät. Istuimme ja juttelimme ja sain pienen lasin muistoksi.

Neljältä iltapäivällä suuntana oli hautausmaa. Mukanamme oli kukkakimppuja sukulaisten haudoille. Hautausmaa oli täynnä väkeä. Hiljaisen hetken jälkeen näimme perheen tuttavia. Oli musiikkia ja ihmiset joivat. Meillekin tarjottiin. Näky oli melko samanlainen kuin vappuna Helsingin kaivarin puistossa, paitsi että ympärillä oli hautoja ja väki oli suurimmalta osin yli kolmekymppisiä. Mutta kyllä hekin osasivat hyvin juovuksissa olla. Jonathanille annettiin yksi muovimuki ja yksi kahden litran muovipullo, joka oli täynnä chichaa. Hänen oli tarjottava pullosta muille niin kauan, että se oli tyhjä. Muuten seuraisi huonoa onnea. Me muut nauroimme, kun kylän ainoa vaalea mies ranskalaisella aksentillaan ja kovalla äänellään kierteli tarjoamassa juomaa. Monet ihmiset olivat hämmentyneitä ja kysyivät, mikä juoma on kyseessä. Jonathan kierteli aikansa ja saapui vihdoin tyhjän pullon kanssa. Matkallaan hänelle oli tarjottu jos jonkin väristä juomaa ja kerrottu jos jonkinmoista tarinaa. Pääsimme lähtemään.

(Nämä asiat ovat tyypillisia ainakin Serranon kylässä. Kaupungissa on tapana host-äitini mukaan vierailla talossa, mutta sisäänpääsyn yhteydessä tarjotaan juomaa. Huoneen jossain kulmassa on pöytä alttarina, johon on katettu yksi ruoka. Itse juhliminen on paljon pienenpää.)

Ihmettelin, miten ihmiset voivat riemuita ja juoda hautausmaalla, astuvat varmaan joidenkin haudoillekin. Selitys oli, että jos edesmennyt henkilö on tykännyt juopotella, niin myös henkilöt tekevät muistellessaan häntä. Ikään kuin juodaan hänen kanssaan tai hänen muistolleen. Ja Bolivialaiset tykkäävät juoda. Meidän suomen juomakulttuuri ei ole mitään tähän verrattuna. Jokainen juhla on juomisen juhla, ja juodaan vaikka juhlaa ei olisikaan. Alkoholijuomat ovat täällä halpoja ja esimerkiksi pyhäinpäivänä ja jouluna ollaan vuorokauden ympäri kännissä. Ja se on ihan normaalia. Boliviassa on vielä muutama paikka olemassa, jonne alkoholistit voivat mennä juomaan. Heille tarjotaan juotavaa niin kauan, kunnes he kuolevat. Näiden ihmisten ruumiista otetaan sitten jotain onnea tuomaan tai jotain. Nämä alkoholistit ikään kuin uhraavat itsensä.

Lauantai-iltana oli uusi yritys karaoke-paikan suhteen. Mutta taas, kaikki paikat kiinni. Kadut olivat hiljaisia, pari liikaa ottanutta hoiperteli kadulla tai nukkui. Taloissa ihmiset olivat juomassa ja syömässä. Meillä ei kuitenkaan ollut paikkaa, minne mennä. Paitsi koti. Ostimme siis alkoholia, limua ja limea. Menimme keittiöön, minä, Lea, Jonathan, Indira ja Daniela, ja pelasimme nopilla jazzin tapaista peliä juoden samalla drinkkejämme. Väsytti. Pelin jälkeen jäimme vielä juttelemaan, Indira kertoi nuoruuden seikkailuistaan, kuinka oli yhtenä yönä tullut kavereidensa kanssa kotiin. Avainta ei ollut, ja muu perhe nukkui. Kello oli ollut jotain viisi aamulla. Yksi kerros ylempänä oli parveke. Jollakin konstilla nuoret olivat onnistuneet parveekkeelle kiipeämään. Kaikki olivat siellä, aika avata ovi. Lukossa. Niinpä he joutuivat viettämään loppuyön pienellä parvekkeella.  Seitsemän vuotta sitten oli perheeni asunut Serranossa, samaisessa talossa. Siellä siskomme ja veljemme olivat viettäneet nuoruutensa vuodet ja käyneet koulut. Taloon mahtui paljon muistoja ja muita seikkailuita. Oli hauska kuulla, millainen oli ollut heidän nuoruutensa, aika paljon alkoholilla läträämistä ymmärtääkseni, ja miten äitimme oli siihen suhtautunut. Perheemme ja magin perhe ovat aivan toistensa vastakohdat: Magin host-veljet eivät juo, kuten eivät vanhemmatkaa, ja ovat vain joka ilta kotona. Meidän siskomme, vanhempiensa tavoin, juhlivat ja juovat ja näkivät kavereitaan.

Sunnuntaina teimme kävelyretken metsään ja sukulaistemme kasvimaalle. Jouluna puiden on oleva täynnä päärynöitä ja omenia. Maassa kasvoi perunoita. Oli tosi kaunista ja rauhallista. Söimme, pakkasimme ja lähdimme matkaamaan takaisin kotiimme. Suuri juhla oli takana. On syöty paljon pikkuleipiä, tutustuttu sukulaisiin, naurettu. Bussissa kuuntelin suomalaista musiikkia. Katsoin kuinka aurinko laski ja pimeys valtasi nopeasti ympäristön. Ajattelin Juan Carlosia, menneitä aikoja ja tulevia. Neljä kuukautta jäljellä elämääni täällä, haluan painaa mieleeni nämä vuoret, kadut, eläimet, kasvit. Katselin koko matkan ajan ikkunasta ulos.

Hei me leivotaan!

Nyt todella oli perhekeskeinen viikonloppu. Lauantain ja sunnuntain vietin kokonaan vain neljän seinän sisällä leipoen. Tehtiin aamusta iltapäivään erilaisia keksejä ja leipiä ensi viikonloppua varten, sillä silloin on pyhäinpäivä, dia de todos santos. Boliviassa se on suuri ruoan ja juoman juhla, ja tottakai muistetaan myös kuolleita läheisiä. Juhlasta kerron vielä enemmän ensi viikonlopun jälkeen, sitten kun tiedän, mitä kaikkea tapahtuikaan! Menemme vihdoin Serranon kylään, josta perheeni suku on kotoisin. Pikkuleipiä on nyt ihan älyttömästi, niitä kai annetaan muille, mutta toivon, että myös me saamme osamme. Vaivaa on todella nähty.



Lauantaina menin aamupäivällä leipomisen välissä katsomaan taas Erneston peliä, mutta tällä kertaa he hävisivät, vaikka pelasivatkin tosi hyvin. Ja Ernesto maalivahtina torjui monet maaliyritykset. Ja sitten neljältä koitti veljentyttömme, Rafaelan, 4-vuotissynttärit. Sitä ennen puhalsimme paljon ilmapalloja ja valmistelimme juhlaa. Ja onnekseni porukkaa ei ollut niin paljon kuin Mateon synttäreillä. Juttelin vieraiden kanssa aika paljon ja hekin saattavat tulla Serranoon viikonloppuna. Ja tottakai oli hieno kakku.

Illaksi olimme suunnitelleet suuria bileitä, sillä kaverimme, Cristian, oli viettämässä viimeistä viikonloppua sucreessa. Tiistaina oli hänellä suunta kohti Saksaa, menee sinne asumaan ja töihin. Mutta: häneltä murtui jalka lauantaina päivällä, kun oli Magin kanssa joella. Joten suunnitelmat kaatuivat siihen. Ja Lea oli kipeänä, joten minäkin jäin kotiin, vaikka meinasi vähän mieli mennä viihteelle. Sunnuntaina jaksoikin herätä aikaisin ja taas leipomaan (kello oli jotain puoli yhdeksän aamulla). Siinä se viikonloppu sitten menikin.

------------------------xxx---------------------------

Kesä on tuloillaan, ja niin myös sateet. Jos emme ensimmäisestä kerrasta oppineet, niin sitten ainakin toisesta. Tiistaina päätimme mennä vihdoin pitkästä aikaa tanssitunnille, joten sovin Lean kanssa näkevän puoli seitsemän (tunnit alkavat 19:15). Kun lähdimme töistä, alkoi sataa. Ei onneksi kovin paljon, sellaista tasaista ripottelua. Ukkonenkin jyrähteli ja töissä kun lapset söivät, meni valot puoleksi tunniksi. Näin Lean ja menimme ennen töitä vielä kahvilaan. Alkoi sataa aivan kaatamalla ja ukkostaa ja salamoida rajusti. Juoksimme lopulta tanssistudiolle, mutta paikka oli pimeänä. Odotimme katoksen alla puolisen tuntia, ja juoksimme sitten kotiin. Kotona olimme litimärkiä. Ei muuta kun vaatteet vaihtoon ja sitten perheen kanssa juttelemaan niitä näitä. Vaatteeni, jotka olin ripustanut maanantaina pesemisen jälkeen kuivumaan, olivat tietysti ulkona ja aivan märkiä.

Keskiviikkona oli uusi yritys tanssituntien suhteen, kun sääkin näytti paremmalta. Mentiin tunnille, mutta opettaja kertoi, ettei niitä enää ole. Ainoastaan aikaisemmin, kuudesta seitsemään. Suunta siis kotiin. Ja matkalla alkoi taas kaatosade ja ukkonen. Taas kotiin ja tällä kertaa Lean vaatteet olivat jääneet ulos pyykkinarulle...

Kesä Boliviassa on hyvin lämmin ja sateinen. Sadekausi osuukin juuri tälle ajalle, jonka täällä vietän. Onneksi päivisin on yleensä lämmin ja aurinkoa, ja yöllä sitten ukkostaa ja sataa. Sade on oikeastaan aika kiva, eipä toivottavasti lopu vesi kotoolta.