Viikonloppu ja (taas) päivä mamá:na

Ensimmäisen työviikko takana ja koitti vihdoin odotettu viikonloppu. Perjantai-iltana suuntasimme jo tutuksi tulleeseen baariin (jonka nimeä en kuitenkaan muista..). Se on meidän Stamm-bar! Baarissa alkaa happy hour silloin, kun itse haluaa sen aloittaa. Ja kestää ensimmäisestä tilauksesta tunnin. Sinä aikana saa kaksi juomaa yhden hinnalla (esimerkiksi tequila sunrise 18bolivianoa). Aloitimme aikaisin yhdeksän aikoihin, sillä Magin täytyi mennä kotiin jo yhdeltätoista.. Tarjoilija tuli jossain vaiheessa luoksemme puhumaan ja kertoi, että hänen kaverinsa ovat tulossa tänne ja haluaisivat puhua englantia, joten voisimmeko hengata heidän kanssaan. Tottakai! Kaksi bolivialaista jätkää tulivat ja he opettivat meille juomapelejä. Myöhemmin seuraan liittyi lisää ihmisiä, myös paljon saksalaisia, jotka olivat heidän kavereitaan. Saksalaiset olivat myös vapaaehtoistöissä täällä. Magi joutui lähtemään, mutta minä ja Lea jatkoimme iltaa yhteen asti yöllä. Uudet kaverimme kertoivat, että lauantaina tapahtuisi taas jotain ja yksi pyysi meitä jopa kaverinsa häihin! Häihin meno on minun to do-listallani;) He myös kysyivät, jos lähtisimme vielä discotecaan heidän kanssaan, kun tarjoilijaltakin loppuisi työt pian. Emme kuitenkaan menneet; oli niin myöhä (eikä perheemme oikeastaan tiennyt, että olemme baarissa) eikä Magi päässyt mukaan. He lupasivat ensi viikonloppuna tulla, silloin on aika juhlistaa meidän one month in Bolivia (!!) -päivää.


Sitten koitti yö, kamala yö. Ja kamala aamu. Ja kamala päivä. Koko päivä meni sängyssä maateessa, lähes 38-asteen kuumeessa. Ja toinen silmäni oli kipeä. Aluksi se tuntui kuin darralta, mutta ei nyt kolmesta juomasta tule darraa.. Varmaan joku sopimaton ruoka tai aurinko (perjantaiaamu sujui parvekkeellä aurinkoa ottaessa ja espanjaa opiskellessa kun oppitunnit oli peruttu). Eipä menty häihin. Mutta Lea ja Magi näkivät kavereitamme. Hengasivat vain jossain, mutta kivaa kuulemma oli. Ensi kerralla haluan mukaan! Sunnuntaina oli suunnitelmani tavata baarin tarjoilija ja mennä katsomaan bolivialasta tanssia, mutta -yllätys yllätys- emme menneetkään. Minulle kerrottiinkin tästä, että "tehdään jotain" tarkoittaa täällä "EHKÄ tehdään jotain" ja "soitan sinulle huomenna" tarkoittaa "soitan sinulle, JOS muistan, jos on aikaa, jos jaksan". Eipä siinä mitään, menimme sitten Lean kanssa keskustaan kahville, sillä kotona emme jaksaneet olla. Aika lazy sunday se oli, mutta ihan kiva niin. Oloni oli parempi, mutta Magi oli saanut kipeyden.

Nyt olen lasten kuolassa. Vaatteeni, hiukseni. Tänään menin Magia myöhemmin töihin, sillä minun piti pestä pyykkia ja vihdoin talossamme oli taas vettä pyykinpesuun. Vauvojen luona oli jo sen verran vapaaehtoisia, että päädyin pihalle 2-5 v. luokse (jonne paikalliset vapaaehtoiset eivät näköjään halua). Väsytti aivan älyttömästi ja epäilin, etten jaksaisi kauaa näiden kanssa olla. En ymmärtänyt heitä ja he vain riehuivat. Mutta loppujen lopuksi aika menikin suhteellisen nopeasti. Meitä hoitajia he kutsuvat äideiksi, ja koko ajan joku huusi minulle: "mama, mama".  Lopuksi katsoimme yhdessä televisiosta jonkun lastenohjelman ja sitten oli aika tanssille! Hoitaja vaihtoi musiikkikanavalle ja tanssimme yhdessä. Paikalla ollut vastaava hoitaja käytti väkivaltaa aikaisempia enemmän. Jos lapsi vain itki maassa, hän löi. Ruokailussa läpsimistä tapahtui paljon, kun lapset eivät totelleet eivätkä pysyneet paikallaan. Ja sitten he toki rauhoittuivat. Lyömistä en voi koskaan hyväksyä, ja pahin seuraus on mielestäni se, että myös he oppivat lyömään. Vanhemmat lapset tuolla jo meitä auttaakseen yrittävät laittaa pienemmät kuriin satuttamalla, mikä ei ole yhtään hyvä asia. Kaikesta huolimatta vaikuttaa siltä, että kaikki tykkäävät kaikista ja rakastavat.

Aamulla espanjan tunnilla tajusin, etten enää osaa suomea! Tai sitten kielemme on niin köyhä, että meiltä puuttuu paljon sanoja..

"my MUM is HOT"

Tiistaina oli taas työpäivä ja kolme tuntia kului hyvin pallolla ja ilmapalloilla leikkiessä. Raskasta kuitenkin oli. Aina joku itkee maassa enkä tiedä, mitä on tapahtunut. Lapset yrittivät puhua kanssani mutta en ymmärtänyt sanaakaan. Lapsia rangaistaan lyömällä eikä vääriä tekoja selitetä, miksi ei niin saa tehdä. Omalla kielentaidolla pystyn vain sanomaan "no", "no" ja "no!", mutta haluaisin todella kertoa heille, mitä tehdä paremmin ja miksi. Saanpahan motivaatiota opiskeluun..
Yritän kaiken aikaa olla mahdollisimman oikeudenmukainen, mutta helppoa se ei ole. Leikimme esimerkiksi pallolla yhden tytön kanssa, ja pallo lentääkin pitkälle. Toinen lapsi huomaa pallon ja ottaa sen. Tyttö, kenen kanssa leikin, menee palloa hakemaan ja tulee riita. Kummalle kuuluu siis pallo? Repimistä ja riuhtomista kunnes toisella on pallo ja toinen itkee. Yritän siinä sitten selittää, että leikitään yhdessä ja onneksi välillä he ovatkin tyytyväisiä ehdotukseen. Pienemmät haluavat yleensä leikkiä vain kanssani. Ja ymmärrettäväähän se on. He ovat juuri siinä iässä, kun oma äiti on tärkein ja vain sillä on väliä. Pienet lapset eivät vielä ymmärrä, että vieruskaverikin on samanlainen lapsi, joka ajattelee ja tuntee samalla tavalla ja haluaa samoja asioita. Lastenkodin lapset tarvitsisivat todella jonkun, johon he voivat luottaa ja joka antaa kaiken huomionsa ja huolehtimisensa. Joka suojelee heitä kaikelta ja pitää heidän puoliaan. Yhdellä lapsista on t-paita, jossa lukee: my MUM is HOT.

Illemmalla menimme Joy ride -baariin (turistibaari) Astridin ja hänen kahden muun kaverinsa kanssa. Ja tietysti Magin ja Lean. Paikka oli kalliimpi, mutta tunti vierähti nopeasti. Sen jälkeen oli salsatanssia, johon emme kuitenkaan jääneet - olimme niiiin väsyneitä ja seuraavana päivänä odottaisi  uusi työpäivä.



Keskiviikkona menimme työpaikalle aamulla kymmeneltä. Ja pääsimme työskentelemään 0-2 vuotiaiden lasten kanssa! Aluksi hoitaja sanoi, että vaihdetaan vaatteet ja vaipat, joten ottakaa mukaanne jotkut. Siitä sitten kaappasimme kainaloon vauvan, ja minulle sattui onneksi hyvin kärsivällinen ja suloinen vuoden ikäinen Esperanza. Olin kaikista hitain hommassa mutta neiti odotti kiltisti. Sitten leikkimään! Kaikki sujui paljon helpommin näiden pienempien kanssa: He eivät puhuneet eivätkä pahemmin riidelleet. Tai välillä joku tönäisi toisen kumoon ja itkeminen alkoi. Ongelma oli nopeasti ratkaistu: vauva syliin, vähän hassuttelua ja vauva oli taas tyytyväinen ja nauroi. Usein itkeminen kuitenkin taas alkoi, kun laski lapsen maahan... Ja yksi ensimmäisistä tuttavuuksistani oli Andersson, n.2 vuotias poika. Hän vain itki ja itki ja sylissä oli tyytyväinen ja sitten taas itki. Onpas rasittava lapsi, ajattelin. Mutta sitten sain kuulla, että hän on kaikista uusin lapsi lastenkodissa, joten ymmärrän hyvin, miksi hän itkee. Pikkuinen on juuri hylätty:/

Leikkimisen jälkeen oli ruokailu ja syötin lempparilastani, Juan Carlosia ( I love these names!). Yllättävän paljon lapset söivätkin. Ensiksi keittoa, sitten toinen pääruoka, sitten omenaviipale, jälkiruokahyytelö ja vielä lopuksi mukillinen maitoa. Ruokailun jälkeen naamojen pesu (lapsi vain kainaloon ja toisella kädellä vettä naamalle) ja pienokaiset nukkumaan. Tiskasimme Magin kanssa ja suuntasimme kaupungille syömään yhteen vegemestaan. Ja aterian jälkeen vielä jäätelöt..

Lounaan jälkeen menimme takaisin vauvojen pariin. Ohjelma oli suunnilleen sama ja todella tykkään olla siellä! Hoitajatkin puhuvat kanssamme ja nauramme yhdessä lapsille. Yksi tyttö laittoi päähänsä ämpärin ja lähti ajelemaan pienellä autolla ympäri huonetta. Ja myöhemmin samaisessa autossa istui Juan Carlos, ja joku tyttö työnsi tätä. Parin minuutin päästä tyttö oli istumassa ja Juan Carlos pontevana työntämssä. Ja Juan C:lla oli punainen pusero, jossa luki: I <3 mom. voih. Kuudelta lapset taas nukkumaan ja me lopetimme tältä päivältä.

Seitsemältä menimme taas elokuviin (Täällä on ollut keskiviikkoisin aina ilmainen elokuva) ja katsoimme Koskemattomat - tottakai ranskankielisenä ja espanjankielinen tekstitys. Tämä on yksi niistä leffoista, jotka todella haluan nähdä ja tämä kyllä kannatti. Todella hieno filmi, suosittelen : )

　

Torstaina aamulla töihin ja iltapäivällä vihdoin maahanmuuttovirastoon. Ongelma. Taas. Jouduimme etsimään lakimiehen, joka kirjoitti virallisen dokumentin siitä, että haluamme opiskelijaviisumin vuodeksi. Tiistaina taas virastoon uudestaan. Ja viimeistä kertaa. Toivottavasti.


Töissä aika sujui mukavasti ja ruokailu on lempitapahtumani, sillä silloin olen Juan Carlosin kanssa. Hän on hyvin ponteva poika, joka touhuaa mieluusti yksin auton kanssa, mutta ei osaa vielä syödä itse ja tykkää olla myös sylissä ja katsella ikkunasta ulos. Tänä päivänä kävimme myös ulkona leikkimässä. Ulkona olin pienen pojan kanssa (jolla myös älyttömän suloinen nimi, jota en nyt muista). Pojalla on joku kehitysongelma: hänellä ei ole voimaa jaloissa tarpeeksi eikä siksi pysty itse kävelemään. Kun tulimme takaisin sisälle, pienokainen nukahti syliini. Tui. (Se oli suloista siihen asti, kunnes kuola alkoi valua pitkin käsivarttani...)

Bolivialaista kahvia, bolivialaista tanssia ja perisuomalainen suihku

Tänään se päivä vihdoin koitti: ensimmäinen työpäiväni. Sitä ennen tietysti espanjan oppitunnit (joista älyttömästi läksyä) ja käväisy maahanmuuttovirastossa. Oppituntien jälkeen menimme kahvilaan, koska Oscarin piti mennä kopioimaan vielä joitain papereita ja koska olimme kaikki älyttömän väsyneitä: yömyöhään naapurissa soitettiin kovalla musiikkia ja laulettiin mukana ja äänieristykset täällä ovat mitä ovat - eli niitä ei ole. Maitokahvi kiitos. Ja brownie (jonka hinta 2 bolivianoa)! Tovin odottelumme jälkeen pöytäämme kiikutettiin isot kahvikupit ja kannu, jonka sisältö paljastui yllätykseksemme kuumaksi maidoksi. Ymmärsiköhän se tarjoilija meidät nyt ihan oikein... Lopulta tarjoilija toi paljon pienemmän kannun, joka sisälsi tilkan hyvin vahvaa kahvia. Yksi kahdeksasosaa siis kahvia ja loput maitoa - ja hyvää oli. Maahanmuuttovirastossa taas odottelua ja ihmettelyä. Ja lounaan jälkeen sinne takaisin. Sitten viimein allekirjoitus ja iso huokaus. Käteltiin ja virkamies sanoi: "Hasta la jueves!" Mitä?!? Torstaina taas?! Onneksi selvisi, että silloin saisimmekin jo bolivialaiset henkilökortit ja oleskeluluvat.


Sitten suuntana Tata San Juan De Dios! Päästiin sisään ja nunna ohjasi meidät pihalle 2-5 vuotiaiden luokse, vaikka yritimme selittää, että olisimme aluksi mielummin pienempien lasten kanssa, sillä kielitaitomme on vielä niin onneton. "Ei se mitään." Löysimme pian itsemme sisäpihalta, just me and Magi. Ja pyöri siellä pari lastakin. Ja hollantilainen tyttö Astrid, joka oli myös vapaaehtoisena, mutta ei ICYEn kautta. Yritimme kysyä, mitä tehdä, mutta kukaan henkilökunnasta ei puhunut kanssamme. Luoksemme tuli lapsia ja lähdimme heidän kanssaan leikkimään. Olimme siellä kolme tuntia, eikä kukaan aikuinen tullut luoksemme juttelemaan, kysymään nimiä, neuvomaan mitä tehdä, näyttänyt enempää paikkoja, ei mitään. Mutta lapset puhuivat sitäkin enemmän. Oli molemminpuoleista turhautumista, kun en ymmärtänyt eikä lapsi välttämättä saanut mitä halusi. Sylissä he tykkäsivät olla, sen ymmärsin. Ja aurinkolasini olivat myös hyvin mielenkiintoiset. Vähän vanhemmat lapset (4-5v.) toimivat pienempien isosisarina ja opettivat minulle, missä on esimerkiksi vessapaperia ja miten vesihanan saa auki ja missä on roskis. Välillä joku veti toista hiuksista tai lapsi kaatui: minä sitten siinä lohduttamaan. Lasten ajatukset sain pian muualle keksimällä leikin: Osaatko värit? Sisäpihan seinille oli maalattu erilaisia eläimiä, lapsia, Mama Maria ja Jeesuksen kuva (lastenkoti on katolilainen). "Qué color es esto?" ja yhdessä opettelimme värejä läpi pihan. Leikkiin tuli mukaan useampi lapsi ja kyselin myös eläimiä. Oman kielitaitoni takia välillä olin vain si si (eläimistä osaan vain kissa=gato, koira=perro ja pulu=paloma) ja toivottavasti lapset eivät oppineet nyt ihan väärin. Jeesuksen ja vauvan he tunnistivat nopeasti. Hauskaa oli, kunnes lopuksi oli päivällisen vuoro: sitä ennen lasten on pestävä kädet. He eivät meinanneet totella ja minun auktoriteetilla ei vielä pahemmin lapsia patistella. Paikalla oli muutama vakkarityöntekijä, jotka saivat lapset lopulta suunnilleen järjestykseen. Ja sitten oli minun ja Magin vuoro lähteä tanssitunnille!

Matkasimme bussilla (melkein) onnistuneesti ja suuntasimme studiolle. Olimme kertoneet, että olemme tanssineet aikaisemminkin ja tason pitäisi olla hyvä. Mutta se osoittautuikin aika helpoksi: koko tunti oli kuin alkulämppää, muutama eri sarja vain. Kuin Elixian jumppatunnilta. Luulin bolivialaisilla olevan rytmi veressä ja että lantio pyörisi kuin itsestään. Mutta me eurooppalaiset vaikutimme olevan jopa parempia kuin he ja yritimme kysyä vaikeampaa ryhmää mutta vastausta emme oikein saaneet, paitsi että huomenna samaan aikaan. Menemme ehkä Astridin kanssa salsa-kurssille huomenna, vaikkei se varmaankaan yhtään vaikeampaa ole.

Tanssitunnin jälkeen haaveilin suihkusta: viimeksi olin pessyt hiukseni viikko sitten. Ja aamulla heittänyt sangollisen kylmää vettä päälleni peseytyäkseni. Pääsin kotiin ja - ei vettä. Vieläkään. Koko talossa. Sisäpihamme ulkohanasta oltiin saatu vettä (joka ymmärtääkseni on melko likaista) ämpäreihin ja sain ämpäreistä itsellenikin vähän. Osan keitin liedellä ja sekoitin kylmään veteen. Sitten muistelemaan supisuomalaista peseytymistä. "Suihkun" jälkeen olo oli raikas ja ihana ja vihdoin sain pestyä hiukset. Ilman vettä on vaikea elää, mutta sitten näinä hetkinä, kun olo on suihkunraikas, osaan enemmän nauttia kaikesta ja arkiset asiat tuntuvat luksukselta. Ja tykkään enemmän sangollisesta lämmintä vettä kuin suihkusta, josta tulee epätasaisesti kylmää:)

Elämä Sucressa

Sucre on ihana kaupunki. Se on paljon pienempi ja rauhallisempi kuin La Paz ja opin nopeasti liikkumaan paikasta toiseen. Talot ovat kauniin valkoisia ja ilta-aurinko on älyttömän kaunis. Täällä bussit muistuttavat enemmän Suomen joukkoliikennettä, vaikka pysäkkejä ei olekaan. Mutta bussit on numeroitu ja ne on isompia (ehkä puolet suomen busseista). Pikkuhiljaa tämä alkaa tuntua jo kodilta, ja pikkuhiljaa alan rakastaa Sucrea. Ärsyttävää Boliviassa on kuitenkin se, että katujen kojuilta meiltä eurooppalaisilta pyydetään aina korkeampi hinta. Siksi ostammekin tavaramme oikeasta kaupasta, vaikka kaduilla olisi ehkä halvempaa. (Bolivian kuuluisi olla halpa maa, mutta ainakaan suklaan hinta ei hirveästi poikkea suomen hinnoista:( ) Löysin kuitenkin tunnetulta kauppakadulta korvikset viidellä bolivianolla;) En malta odottaa, että menemme shoppailemaan vaatteita! Ja kävimme Magin host-veljen avustuksella tutustumassa yhteen tanssikouluun, maanantaina menemme kokeilemaan (reggaetonin, salsan ja hip hopin sekoitus...) .


Elämä perheessä on muuttunut yhä helpommaksi ja alan löytää pikkuhiljaa paikkani täältä. Teen Jimelan ja Rosan (kotitöitä tekevät tytöt) sekä Lean kanssa erilaisia hommia, tiskaamme esimerkiksi aina aterian jälkeen astiat. Tiskivuori on lounaan jälkeen valtava ja puoli tuntia kuluu helposti sitä purkaessa. Oikeastaan olen alkanut tykkää tiskaamista ja pöydän siivoamisesta ja muista kotihommista. Perheen nuoret huolehtivat näistä hommista, joten koen olevani osa perhettä tekemällä samalla tavalla. Lounaan tiskaamisen jälkeen on yleensä noin puoli tuntia aikaa ennen lähtöä erilaisiin aktiviteetteihin (tällä viikolla olemme tehneet turistikierrosta hautausmaalle, linnoitukseen, elokuviin.. ja seuraavina viikkoina työskentelemmme illalla). Ja aamuisin opiskelemme vielä ensi viikon espanjaa oppitunneilla. Päivään on muodostunut tietty rutiini: aamupala on aina kahdeksalta ja yhdeltä on lounas. Iltaisin juomme vielä teetä ennen nukkumaanmenoa. Tiistaina ja keskiviikkona pesin vihdoin pyykkiä (käsin tietysti) ennen kaupungille lähtöä. Parvekkeella on pyykkinaru ja vaatteet kuivuvat siinä hetkessä paahtavan Auringon alla. Päivällä aikaa ei ole paljoa, mutta iltaisin on ihana sulkeutua huoneeseen esimerkiksi vain kuuntelemaan musiikkia.

Joskus perheessä on toki vaikeaa. Viikonloppuisin en tiedä, kuuluisiko minun olla perheeni kanssa vai ei; he eivät hirveästi kysele mitään tai pyydä minnekään ja jos kyselevät, en aina ymmärrä. "Despues de dos semanas, vas a entender", sanovat. Ehkä kahden viikon päästä puhunkin heidän kanssaan enemmän.. Vettä on nykyään alakerrassa (paitsi esimerkiksi tänään ei lounaan jälkeen sielläkään) mutta minun ja Lean kylppärissä vain välillä. Suihkun pitäisi toimia yöllä, 23-05 välillä. No, sitten valvomme väsyneinä myöhään ja suihku alkaa toimia kahdeltatoista, jos silloinkaan. Syy on jotenkin paineessa, sillä talomme on rinteessä ja kylppärimme on kolmannessa kerroksessa. Voimme käyttää perheen suihkua, jos siellä on vettä - edes vähän.

Tänään on opiskelijoiden ja myös kevään päivä. Kaduilla on paljon väkeä ja illalla ilotulituksia. Myös me menemme vähän illanviettoon keskustaan vapaaehtoisporukalla. Eilen menimme illalla koko perheen voimin katsomaan yhteen kouluun tanssiesityksiä, joissa myös Rosa oli mukana nätti puku päällään. Sitä ennen iltapäivällä menimme maahanmuuttovirastoon. Mutta tänä vuonna kaikki näyttää olevan vaikeampaa kuin ennen; työntekijöiden mukaan meidän olisikin pitänyt anoa tänne turisti- tai opiskelijaviisumia 30 päiväksi (nyt meillä kaikilla on muu syy -viisumi). Virkamies soitti puheluita, me odotimme. Ja odotimme. Meidät pyydettiin tulemaan illemmalla uudestaan ja menimme. Ja taas odotimme ja taas oli ongelmia, joita en oikeastaan ymmärtänyt. Maanantaina menemme vielä uudestaan sinne ja toivottavasti nyt onnistaa, muuten matkaamme taas bussilla La Paziin, eikä se bussimatka ole mitenkään herkullinen.

Lapset täynnä rakkautta

Maanantaina iltapäivällä pääsimme vihdoin tutustumaan projekteihimme. Lastenkodin "äiti" on vanha ja lempeä nunna, joka näytti meille paikkoja. Ensiksi pääsimme näkemään pienet lapset, alle kaksi vuotiaat. Talossa on neljä vastasyntynyttä taaperoa, jotka olivat älyttömän söpöjä (vaikkakin vain joko itkivät tai nukkuivat). Hieman vanhemmilla oli jumppa menossa ja he opettelivat liikkumaan ja kävelemään. Sitten menimme ulos, missä oli noin kolmesta viiteen vuotiaita. Kun he näkivät meidät, juoksivat he luoksemme hymyillen ja halasivat. Ja katsoivat pienillä nappisilmillään. Meinasi alkaa itkettää, lapset olivat niin täynnä rakkautta ja ansaitsevat hyvän elämän. Jatkoimme talon kiertelyä ja lapset olisivat halunneet tulla mukaan. He ottivat käsistämme kiinni ja hyppivät ja yrittivät viedä meidät kanssaan leikkimään, mutta nyt ei ollut siihen aikaa. Myöhemmin kyllä! Pääsemme tosin aloittamaan siellä vasta ensi viikolla, sillä nyt talo oli täynnä opiskelijoita, jotka tekevät siellä vielä vapaaehtoistyötä. Boliviassa opetussuunnitelmaan kuuluu, että lukiolaisten täytyy tehdä tietty ajanjakso sosiaalityötä - useimmiten lasten parissa - ja siksi emme voi vielä aloittaa siellä. Ikävä juttu meille, mutta mahtava juttu lapsille.


Nunna kertoi, että ennen monet eurooppalaiset (esimerkiksi italialaiset, espanjalaiset, ranskalaiset) adoptoivat paljon lapsia, mutta muutava vuosi sitten Bolivian government kielsi tämän. Se haluaa ulospäin näyttää, että nykyään Boliviassa kaikki on hyvin eikä se tarvitse apua muilta mailta. Nyt monet lapset, kun he täyttävät kuusi, siirtyvät vain lastenkodista seuraavaan. 3-5 vuotiaita lapsia on 24 kappaletta ja pienempiä parisenkymmentä. Onneksi tällä viikolla kaksi lasta saavat uuden perheen!


Toisin kuin Euroopassa yleisesti uskotaan, bolivialaiset eivät ole kovin tyytyväisiä presidenttiinsä. Hän on muuttanut lakia aina tarpeen vaatiessa - esimerkiksi pitkittänyt presidenttiuran mahdollisuutta ja siksi hän onkin nyt kahdeksatta vuotta presidenttinä. Nykyään armeijan rahoitus on älyttömän suuri, sillä "USA on suuri uhka". Eurooppalaisistakaan ei kuulu pitää. Moralesia syytetään siitä, että se suosii alkuperäisväestöä ja syrjii muita bolivialaisia. Sen sijaan, että oltaisiin rakennettu enemmän esimerkiksi sairaaloita, on rahat käytetty uusiin jalkapallokenttiin ja muihin sen kaltaisiin juttuihin.

Onhan Evo Morales tehnyt paljon hyvääkin. Hän on tukenut alkuperäisväestöä ja rakennuttanut kouluja ja nykyään tuoreita äitejä tuetaan rahallisesti, vaikka summa ei olekaan suuri. Hän on myös aloittanut kampanjan lukutaidottomuuden vähentämiseksi. Evo Morales on syntyperältään aimara, ensimmäinen alkuperäisväestöön kuuluva presidentti. Hän on muuttanut päätöksentekoa yksinkertaisemmaksi ja on tullut jollain tapaa "lähelle kansaa": hänen kuvansa voi bongata lähes jokaisesta mainoksesta ja virastojen seinältä.

Finally home

Torstaiaamuna oli suunta kohti maahanmuuttovirastoa anomaan oleskelulupaa. Meidän oli tarkoitus viedä sitä ennen matkatavarat valmiiksi ICYEn toimistoon, sillä illalla lähdimme Sucreen, omaan kaupunkiini.  Sucre on tunnettu makoisasta suklaasta ja valkoisista taloistaan.


Otimme siis matkalaukkumme ja aloimme raahata niitä hissiin. Suunnitelma oli mennä Natalian ja hänen äitinsä kanssa autokyydillä. Painavan matkalaukun raahaaminen niin korkealla ei tehnyt minulle hyvää. Hississä harmaat pisteet alkoivat täyttää näkökenttäni. "I can't see. I really can't see!", lopulta sanoin. Heikotti enkä pystynyt enää kuulemaan kunnolla. Natalia ohjaisti käteni hänen olkapäilleen, sain niistä tukea. Mentiin takaisin Natalian kotiin, minut ohjattiin sohvalle. Näköni alkoi pikkuhiljaa palautua, hahmotin katon, sohvan, ihmiset. Sain cocateetä ja leipää. Oloni parani nopeasti. Luulin korkeudesta johtuvan huonon olon olevan enenmmänkin päänsärkyä, mutta tuntemukset ovat hyvin yksilöllisiä; joillekin tulee darrantapainen olo, joillekin ei tule mitään ja joillekin käy samalla tavalla kuin minulle.


Jätimme matkataarat taloon ja menimme Natalian äidin kyydillä suoraan maahanmuuttovirastoon. Olisin voinut käydä lääkärillä, mutta oloni oli jo parempi, niin mitä turhia. Maahanmuuttovirastossa odoteltiin, mutta heidän käytäntönsä oli muuttunut viime vuodesta: Oleskelulupaa saa hakea vasta, kun 30-päivän viisumista on enää 10 päivää jäljellä. Päivä menkikin sitten kaupungilla pyöriessä muiden vapaaehtoisten kanssa ja kävimme syömässä aivan älyttömän hyvässä vegeravintolassa.


Viideltä kokoonnuimme ICYEn toimistoon ja lähdimme sieltä sitten Natalian kotiin hakemaan tavaramme ja sieltä sitten bussiterminaaliin. Me, eli minä, Magi, Lea ja Sucreen vastaava työntekijä Oscar yritimme saada isojen matkalaukkujen kanssa taksia terminaaliin, mutta mikään taksi ei ottanut meitä kyytiin. Vartti aikaa ennen bussin lähtöä. Päädyimme ottamaan kaksi taksia, ja ehdimme juuri ja juuri bussiin. Sanottiin, että bussissa ei ole lämmitystä ja yöllä tulee älyttömän kylmä. Mutta lämmitys pysyi vahvana koko matkan ajan ja kaipasin jo viileyttä, sillä päähäni särki ja meinasi oksettaa. Pysähdyimme yhdeltä yöllä ulos, jossa piti olla kylmä, mutta mielestäni oli lämmin. Joimme teetä ja jatkoimme matkaa. Bussimatka kesti 13 tuntia, mutta aika meni nopeasti nukkuessa ja jutellessa Oscarin kanssa.
Sucreessa asun Lean, berliiniläisen tytön, kanssa Prado-perheen luona. Perillä meitä odotti minun ja Lean host-sisko (jo aikuinen nainen), joka vei meidät kotiin. Talo vaikuttaa kivalta, meillä on kokonaan oma kerros, jossa kaksi huonetta ja kylppäri. Host-vanhempani ovat jo päälle 70-vuotiaita, mutta täällä pyörii pieni poika ja kaksi vähän vanhempaa tyttöä, jotka tekevät kotitöitä. Kukaan ei puhu englantia ja yritämme selviytyä onnettomalla espanjan kielellämme. Tunsimme ensimmäisenä päivänä olomme aika ulkopuolisiksi, kun kukaan ei puhunut kanssamme ja koimme pienen järkytyksen, kun kuulimme, että joudumme itse ostamaan pyykinpesuaineen ja vessapaperimmekin.



Päivän nukuimme ja lähdimme sitten vapaaehtoisporukalla ulos katsomaan karnevaalia. Karnevaali oli yksi Bolivian suurimmista, ja se kestää kaksi päivää. Ihmiset tanssivat kaduilla, soittavat ja laulavat. Perjantaina esiintyivät eri koulut, lauantaina pitäisi olla isompi juhla, joka alkaa päivällä ja loppuu kolmen neljän aikaan yöllä. Esta fiesta muy grande! Kävimme nelistään vielä syömässä yhdessä ravintolassa. Tiimimme on mielestäni hyvä, ja jaan mielelläni kokemukseni heidän kanssaan. Illemmalla jäimme Lean kanssa odottamaan puistoon, kun Oscar kävi saattamassa Magin kotiin. Tottakai alkoi sataa ja paljon. Odotimme Lean kanssa märkinä erään puun alla ravintolan lähellä. Sieltä tuli yksi ravintolan työntekijöistä luoksemme ja pyysi sisään lämpimään ja kuivaan. Emme kuitenkaan ymmärtäneet aluksi ja olimme vain no no. Jälkiviisaana tietysti minua alkoi kaduttaa, kuinka hölmöiltä olimmekaan vaikuttaneet! Lea lupasi, että menenmme sinne toisen kerran, sieltä saa kasvishampurilaisia...;)

Lauantaina heräsimme kahdeksalta aamiaselle, joka koostuu teestä ja leivästä. Teetä on tullut täällä litkittyä jo enemmän kuin tarpeeksi, mutta siihen on tottunut ja tee on oikeastaan aika hyvää. Autoimme Lean kanssa ruoanlaitossa kuorimalla perunat ja päivällä lounastimme suurella joukolla; talossa pyöri kolme pientä lasta, kaksi kotitöitä tekevää tyttöä (jotka ovat host-siskomme lapsia), kolmas vähän vanhempi tyttö ja kaksi host-siskoa puolisoineen. Jompi kumpi miehistä saattoi olla host-veljeni, en oikein ymmärtänyt.. Ja tietysti paikalla olivat myös host-vanhempani. Host-siskomme toi edellisen vapaaehtoisen vanhan nettitikun, ja yhdessä saimme sen sitten toimimaan. Hän lupasi myös tulla meidän kanssamme kauppaan lataamaan sen ja toisen nettitikun, jonka myös löysimme. Menimme sitten siskojen ja lasten kanssa autolla keskustaan katsomaan karnevaaleja. Tanssijoilla oli upeita pukuja. Näkyä voisi verrata ehkä Suomen samba-karnevaaliin, tämä oli tosin kymmenen kertaa isompi ja hienompi. Koko sucre oli kokoontunut keskustaan nauttimaan musiikista, tanssista ja ilotulituksista. Tämä päivä on myös yksi niistä harvoista poikkeuksista, kun ihmiset saavat juoda alkoholia kadulla. Normaalisti se on rikos, josta joutuu kahdeksaksi tunniksi vankilaan.


Illemmalla Oscar ja Magi liittyivät seuraamme ja menimme taas ravintolaan, mutta tällä kertaa vain juomaan herkulliset juomat. Menimme takaisin kotiin, ja äitimme vaikutti paljon mukavammalta kuin ennen. Ehkä hänellä oli vain huono päivä eilen. Hän kysyi vointiamme ja sanoi, että voimme nukkua pitkään, olihan sunnuntai (sunnuntai on espanjaksi domingo, ja sitä kutsutaan myös dormingoksi. Dormir=nukkua). Enää ei haitannut edes se, että talosta oli loppunut vesi. Emme voineet käydä vessassa ja hampaatkin pesimme vesipullosta löytyneen vesitilkan avulla. Kuulin, että välillä täällä on oltu ilman vettä neljäkin päivää, toivottavasti nyt ei käy niin.

Yungas

Perjantaina lähdimme viiden päivän leirille Yungasiin, Coroicoon. Bussi kulki vuorien yli ja ah, mitkä näkymät! Reitti näytti tosin vaaralliselta, enkä ihmettele yhtään, miksi sitä kutsutaan "carretera de la muerta",  kuoleman tie. Bussi mahtui tielle juuri ja juuri ja vieressä oli monen kymmenen - jollei jopa sadan - metrin pudotus. Autoja tuli muutama vastaan, ja ohittaminen oli hyvin haastavaa. Pääsimme kuitenkin ehjinä perille ja oli todella lämmin. Alueella oli paljon moskiittoja, mutta aivan erilaisia kuin Suomen hyttyset; nämä ovat kuin isoja banaanikärpäsiä, enkä edes aluksi tajunnut, että ne ovat ne, jotka tekevät kutiavia, verta vuotavia puremia kaikkialle. Hyttysmagneettina toimi selvästi Magi, me muut saimme tyytyä vain muutamaan puremaan. Ostimme ennen lähtöä B-vitamiinia, sillä se kuulemma pitää hyttyset kaukana ja minun tapauksessa se tepsikin. Suomen kesä on täynnä hyttysiä, miten en voinut tietää tätä ennen?


Jakauduimme aika nopeasti kahteen eri ryhmään. Saksalaiset muodostivat siitä toisen ja me muut toisen. Jaoin huoneeni kahdeksan muun kanssa, joista kuusi oli saksalaisia. Voitte siis hyvinkin arvata, että leirin aikana kuulin paljon enemmän saksaa kuin englantia tai espanjaa. Huoneessa oli myös ruotsalainen Hedvig, jonka kanssa pääsin puhumaan vähän ruotsiakin. "Porukkaani" kuului siis Hedvig, Azusa, Magi ja yleensä vielä joku muu, sveitsiläinen tyttö Alina ja saksalainen Lea. Mitä pidemmälle leiri eteni, sitä yhtenäisemmäksi koko ryhmä tuli.


Leirillä söimme paljon. Bolivialaiseen hienoon ateriaan kuuluu normaalisti alkupala, esimerkiksi pieni salaatti. Sen jälkeen on keitto ja sitten toinen pääruoka. Lopuksi oli vielä jälkiruoka. Ruoka oli todella hyvää ja joukostamme löytyi onneksi paljon kasvissyöjiä. Toisena iltana Olivia ja Natalia kävivät ostamassa viereisestä kylästä meille suklaata. Kun sana levisi suklaan saamisesta, alkoivat kaikki kaivaa lompakoistaan kolikoita ja kertoa, mitä suklaata haluaisi. Yömyöhään mussutettiin sitten suklaata tyytyväisenä, vaikka maku oli hieman pettymys. Ensimmäinen asia, jonka Suomessa teen, on ostaa levy Fazerin sinistä.


Opiskelimme espanjaa joka päivä kolme tuntia. Meidät jaettiin ryhmiin, ja minä olin niistä keskimmäisessä. Ensimmäinen tunti tuntui vaikealta: meidän piti heti kertoa, millainen on kotimaamme ja -kaupunkimme, millaiselta La Paz vaikutti, millainen viimeinen lukemamme kirja oli, jne... Minulla oli jo vaikeuksia selittää tai keksiä suomeksi vastaukset, niin espanja ei tehnyt sitä yhtään helpommaksi. Ajattelin jo, että haluan vaihtaa beginners-ryhmään, mutta selvisi, etten ollut ainoa kujalla oleva, joten päätin sinnitellä. Kun espanjaan tottui, tuntui ryhmä juuri sopivalta: Kävimme läpi aikamudot, jotka olin jo osan opetellut koulussa. Tunnit olivat sopivasti jatkoa vanhoihin opiskeluihini. Silti espanjan osaamiseni tuntui riittämättömältä, haluaisin jo pystyä puhumaan ja ymmärtämään sujuvasti!

Meillä oli joka päivä erilaisia aktiviteetteja. Toisena päivänä teimme retken vesiputouksen äärelle, ja siellä pystyivät myös halukkaat uimaan. Aurinko paistoi ja ympärillämme vilisi perhosia, jotka tulivat mielellään oleskelemaan iholle tai lentelemään eteemme. Paikka oli aivan kuin jostain Disneyn elokuvasta. Kolmantena päivänä saimme mennä viereiseen Coroicon kylään hengailemaan. Osa meni internet-mestaan, osa kauppaan ja minä ja Magi vain seikkailimme ympäriinsä ja seuraamme liittyi pieni katukoira, Jorge. Löysimme syrjäiseltä seudulta pienen hylätyn näköisen leikkipaikan, ja keinussa aika kuluikin mukavasti. Neljäntenä päivänä oli suuntana läheinen uima-allas ja auringosta nauttiminen. Viimeisenä iltana meillä oli pienet juhlat; oli bolivialaisia drinkkejä, musiikkia ja opettelimme bolivialaisia tansseja. Olimme pian aika väsyneitä ja menimme Magin kanssa yhteen syrjäiseen huoneeseen, jossa oli sohvia. Juttelimme painajaisista ja kaikesta pelottavasta, kunnes tajusimme, että ehkä on aika mennä nukkumaan; vilkas mielikuvituksemme sai huoneen vaikuttamaan pelottavalta ja tunnelma oli kuin kauhuelokuvasta.


Joka ilta meillä oli cultural night, eli kerroimme vuorollamme omasta maastamme esimerkiksi laulun, tietovisan tai leikin avulla. Ensimmäisenä iltana oli saksalaisten vuoro ja he olivat jakaantuneet kolmeen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä opetti meille saksankielisen Jaakko-kulta-laulun. Toinen ryhmä oli tehnyt pienen näytelmän, jonka avulla he kertoivat Saksan nähtävyyksistä. Kolmas ryhmä oli tehnyt perinteistä saksalaista ruokaa. Toisena iltana oli Suomen, Itävallan ja Englannin vuoro. Minä ja Magi stressasimme koko päivän siitä, mitä tekisimme. Kertoisinko Angry Birdsista, Nokiasta ja joulupukista ehkä? Viimeinen puoli tuntia ennen esittämistä keksimme. Minä kerroin lyhyesti suomalaisista ja sitten leikimme leikkiä Helsinkiläinen bussipysäkki, joka kertoo hyvin stereotyyppisesti suomalaisuudesta. Leikissä ollaan ringissä ja kuvitellaan olevamme bussipysäkillä. Jokaisen täytyy katsoa jonkun toisen jalkoja. Kun leikin vetäjä huutaa "bussi tulee!", täytyy pelaajien katsoa sen henkilön silmiin, kenen jalkoja tuijotti. Jos katseet kohtaavat, täytyy kiljua ja putoaa pois pelistä. Magi opetti meille itävaltalaisen valssin, ja meitä oli pieni ryhmä hyräilemässä musiikkia. Britit pitivät tietovisan. Kolmantena iltana oli Ruotsin, Japanin ja Sveitsin vuoro. Hedvig piti visailun, jossa piti valita oikea ruotsinkielinen sana, joka sopi kuvailuun. Vaihtoehdot olivat valmiiksi esillä ja kuvailu oli esimerkiksi "When we fika, we also have these" ja vastaus oli kanelbulle. Minä olin tietysti ruotsinkielentaitoni ansiosta etulyöntiasemassa ja meidän joukkueemme voitti. Sveitsiläinen kyseli meiltä sveitsitietouttamme ja oikein vastannut sai suklaata. Azusa puki päälleen japanilaisen vaatteen ja näytti meille upeita kuvia kotimaastaan.


ICYEn työntekijät kertoivat meille joka päivä Bolivia-tietoutta: historiaa, politiikkaa, turvallisuutta. Rikollisuutta esiintyy paljon. Kaduilla voi kuljeksia valepoliiseja, jotka pyytävät nähdä passimme ja laukkumme. Mitään he eivät kuitenkaan palautakaan. Siksi meidän pitää aina varmistua, että kyseessä on aito poliisi esimerkiksi kävelemällä läheiselle poliisiasemalle. Ihmiset voivat myös sylkeä päälle, jolloin sitä ihmetellessämme joku ryöstää meidät tai joku tulee "auttamaan ja puhdistamaan" ja ryöstääkin samalla. Mukavilta tuttavuuksiltakaan meidän ei kannata ottaa vastaan mitään, esimerkiksi makeisia tai baarissa juomia, ne voivat olla aika varmasti huumattuja. Valetakseja esiintyy myös paljon varsinkin yöllä, eli meidän pitää olla varmoja taksista, kun siihen hyppäämme. Edes lyhyttä matkaa ei kannata iltamyöhään yksin kävellä, sillä silloin joutuu helposti ryöstön kohteeksi. Kaverille kannattaa mielummin jäädä yöksi, jos mahdollista, kuin lähteä illalla kotiin.



Leirillä saimme tietää tulevat työpaikkamme. Kuinka onnelliseksi tulinkaan, kuin sain kuulla, että työskentelen vauvojen orpokodissa, Tata san Juan De Dios -nimisessä projektissa. Lapset ovat 0-5 vuotiaita ja työnkuvaani kuuluu lasten tarhaan vieminen, satujen lukeminen, pukeminen ja leikkiminen. Orpokoti on hyvin köyhä; se saa valtiota ja myös muilta mailta rahoituksen. Henkilökuntaa ei ole paljon ja siksi me vapaaehtoiset olemme todella tärkeitä ja meistä on todella hyötyä ja apua. Projektini teki paremmaksi vielä se, että Magi tulee sinne myös! (Ehkä en siis unohdakaan suomen kieltä..) Olemme aikaisemmat päivät haaveilleet tästä työpaikasta ja hurmaantuneet pienistä lapsista, jotka kaduilla näämme. Bolivialaiset lapset ovat älyttömän suloisia nappisilmiä. Mahtavaa, että me molemmat pääsimme sinne. Tulen olemaan työpaikalla varmaan 24/7 jos vain suinkin voin. Aloimme Magin kanssa heti suunnitella, mitä kaikkea voimme lasten kanssa tehdä...

"Tienes una problema", sanoi hammaslääkäri

Koitti ensimmäinen aamu ja lähdimme lähes heti herättyämme sairaalaan tekemään erilaisia testejä oleskeluluvan anomista varten. Sairaalassa tutustuimme kolmanteen vapaaehtoiseen, japanilaiseen Azusaan. Verikokeiden ja painon- pituuden ja hemoglobiinin mittaamisen jälkeen oli hammaslääkäri. Lääkäri ohjasi istumaan ja alkoi tutkia. "Tienes una problema (sinulla on ongelma)", hän sanoi pian. Selitti jotain viisaudenhampaista ja että ne pitäisi repiä. Kaikki tottakai espanjaksi, joten en ymmärtänyt puoliakaan.. Kaikki on hyvin eikä satu, yritin selittää. Eikai tästä jouduta heti johonkin operaatioon? Lääkäri jatkoi tutkimista ja ohjasi minut lopuksi peilin eteen ja yritti opettaa, miten hampaat pestään. Vaikuttaa siltä, että minulle on koko elämäni opetettu pesemään hampaat väärin, ainakin lääkärin mukaan. Nyökyttelin vain ja lääkäri päästi minut lähtemään. Huh. Seuraavaksi minua odotti elämäntapakeskustelu naisen kanssa, joka osoittautui yllättävän helpoksi, kun ymmärsi sanan sieltä täältä ja sitten vain päätteli. Lopuksi oli vielä röntgenkuvaus ja siinä se sitten olikin. Onneksi. Välillä tosin mietin, miksen ollut opiskellut enemmän espanjaa. Kaikki olisi sujunut paljon paremmin.


Päivemmällä Natalia vei meidät La Pazin keskustaan kiertelemään. Pienillä kujilla roikkui kuolleita (tapettuja) laamanpoikasia, hyi! Natalia kertoi, että jos joku haluaa rakentaa talon, ostaa hän yleensä kuolleen laaman poikasen ja hautaa maahan siihen kohtaan, johon talo rakennetaan. Tämä tuo onnea. Natalia kertoi myös, että kun ihmisiä kuolee kadulle, ruumiit vain heitetään syrjemmälle seudulle, Ensin tietenkin putsataan arvoesineistä, jos sellaisia löytyy. Bolivian kaduilla pyörii myös paljon älyttömän suloisia katukoiria.


Illalla kokoonnuimme ICYE:n toimistoon tapaamaan muut vapaaehtoiset. Meitä oli yhteensä seitsemästä maasta: Saksasta (16), Iso-Britanniasta (2), Ruotsista (1), Sveitsistä (1), Japanista (1), Itävallasta (1) ja minä Suomesta. Toimistossa kuuli melkein koko ajan vain saksaa; saksalaisilla oli ollut kymmenen päivän valmennusleiri, joten he tuntivat kaikki jo toisensa. Valtio myös tukee saksalaisten vapaaehtoismatkaa, joten heidän ei tarvitse maksaa itse mitään. Tapaamisen jälkeen lähdimme Magin kanssa kahdestaan minibussilla. Jo pelkkä bussin pysäyttäminen tuntui kamalalta haasteelta. Pimeässä piti yrittää nähdä auton tuulilasiin ja jos ehti huomata määränpäämme nimen tarpeeksi ajoissa, oli bussi jo täynnä. Kesti varmaan puoli tuntia, kunnes pääsimme puikkelehtimaan autojen välistä meidän pieneen minibussiimme. Emme ymmärtäneet mitään, mitä ympärillä puhuttiin, ja pieni epäilys alkoi kalvaa mieltä: meneekö tämä nyt oikeaan paikkaan. Ihmisiä tuli ja meni, ja lopuksi ylitimme tutun sillan, kohta jäädään. Hyppäsimme pois, mutta meillä ei ollut mitään hajua, missä päin talomme sijaitsi. Kysyimme ohikulkijoilta neuvoa ja löysimme perille.

Seuraavana aamuna saimme nukkua ihanan pitkään. Lähdimme sitten Magin kanssa keskustaan taas kahdestaan minibussilla, tarkoitus oli mennä cocamuseoon. Natalia oli merkannut paikan karttaan ja kertoi, missä pitää jäädä pois. Hyppäsimme bussiin ja pyysimme, että meille kerrottaisiin kun olimme perillä, Perezissa. Saimme matkustaa näin rauhassa katsellen maisemia kunnes meidät ohjattiinkin jo ulos. Hyppäsimme pois, eikä meillä ollut mitään tietoa, missä olimme. Tähän tietämättömyyteen ja kujalla olemiseen alkaa jo tottua. Kartastakaan ei ollut mitään apua, kun kadun nimiä ei meinannut lukea missään emmekä tienneet, miten päin karttaa katsoa. Kiertelimme sitten vain ja menimme illemmalla Natalian kanssa museoon, joka oli hyvin mielenkiintoinen. Siinä kerrottiin Kokaiinin historiasta, vaikutuksista ja käytöstä. Esimerkiksi Boliviassa on ongelmana se, että nuoret lapsetkin käyttävät kokalehtiä ja diilaavat. Tätä yritetään onneksi ahkerasti kitkeä pois. Museon jälkeen menimme syömään. Ravintolassa käyminen ja minibussilla kulkeminen on älyttömän halpaa, bussimatka maksaa 1,5 bolivianoa, joka tarkoittaa noin 0,2 euroa. Ateria maksaa yleensä noin 25 bolivianoa, eli kolmisen euroa.


Natalia kertoi, että pari vuotta sitten La Pazin kaduilta katosi paljon pieniä tyttöjä. Koskaan ei ole selvinnyt, minne he katosivat, mutta epäillään, että heidät on kaapattu Argentiinaan prostituutio-bisnekseen. Boliviassa on myös paljon prostituutiota. Vielä ei ole myöskään lakia siitä, että naisten hakkaaminen olisi rikos.

First steps

30-tuntisen matkani kulki Espanjan ja Perun kautta. Lento Espanjasta Peruun kesti 12 tuntia, joka sujui suurilta osin nukkuessa. Ja jutellessa espanjaa vieressä istuvan perulaisen miehen kanssa. Korvani olivat lukossa, joten en kuullut kunnolla enkä ymmärtänyt puoliakaan. Mutta selviydyin onnettomalla espanjan kielelläni (Luin espanjaa viimeksi kaksi vuotta sitten ja tarkoitus oli kerrata oppimani elokuun aikana. Suunnitelma muuttui viimeiseen viikkoon, mutta sitten suunnitelmaa ei ollut ollenkaan.) hauskaa kyllä oli!

Liman lentokentällä etsin lentoyhtiöni tiskin ja sain kätevästi viimeisen boarding passin. Viisi tuntia odottelua pienellä kentällä keskellä yötä ja sitten koneeseen nukkumaan. Saavuin La Pazin lentokentälle lähes neljän kilometrin korkeuteen levänneenä. Mutta ilman sellaista paperilappua, joka oltiin jaettu lennon aikana. Viranomaiset pysäyttivät ja kysyivät kaikenlaista, mutta olivat hyvin mukavia, ja täytin lapun. Myös matkalaukkuni tutkittiin. Pääsin vihdoin ulos kentältä ja vastassa oli odottamassa ICYEn työntekijä, Olivia. Menimme paikallisella minibussilla toisen ICYE:n työntekijän kotiin, jossa vietin yöni La Pazissa oleskeluni aikana.


Liikenne Boliviassa on hyvin erilaista kuin Suomessa. Kaikki on hyvin kaaottista eikä liikennemerkkejä tai -valoja oikeastaan noudateta. Käyttämämme minibussit ovat pakettiauton kokoisia autoja, joiden tuulilasissa lukee pahvilapuilla paikat, joista bussi kulkee. Bussipysäkkejä ei ole, paikat täytyy vain tietää. Ja siellä istutaan sitten kuin sillit purkissa. Jääminenkin on yhtä hankalaa kuin sisälle pääseminen. Paikka täytyy tietää suunnilleen ja sitten vain sanotaan että "me bajo" tai jotain.. Ihmiset tulevat kyytiin ja lähtevät keskellä tietä, kun bussi on esimerkiksi pysähdyksissä liikennevaloissa. Suojateitäkään ei pahemmin käytetä, vaikka sellaisia löytyy.
Varsinkin La Pazin keskustassa näkee seepraksi pukeutuneita ihmisiä, jotka "opettavat" käyttämään liikennevaloja jalankulkijoille. Kun valo on vihreä, seeprat tanssivat ja pyörivät suojatiellä. Kun valo on punainen, näyttävät he sivulla autoille, että menevät. Jalankulkijoiden liikennevalot tulivat käyttöön Boliviaan vasta pari vuotta sitten, joten ihmiset eivät osaa oikein vielä käyttää niitä. Alkuaikoina seeproille tapahtuikin paljon onnettomuuksia, kun autot eivät tajunneet pysähtyä.

Natalian, Icyen työntekijän, kotona oli saapuessani toinen vapaaehtoinen, itävaltalainen Magi, joka onnekseni puhuu suomea. Yhtäkkiä minulle tuli kylmä ja heikotti. Melkein oksetti mutta päähän ei särkenyt. Muutuin valkoiseksi. Oloni oli hyvin huono. Olivia laittoi minulle cocateetä, joka todella auttoi ja nopeasti. Sitten nukkumaan. Ensimmäinen päivä Boliviassa oli takana.

Etkot

Minua odottaa Boliviassa uusi perhe, koti, kaverit ja työ. Pakkasin siis laukkuni, otin lentokoneen ja saavuin uudelle, tuntemattomalle mantereelle. Okei, ei se ihan niiiin helposti sujunut. Ensimmäinen virhe: lennot. Ostin vain meno-lennon aluksi, sillä löysin "hyvän tarjouksen", enkä tiennyt milloin on virallinen paluupäiväni ja oikeastaan oli rahaa vain menoon sillä hetkellä. Matkani osui myös loma-ajalle, joten piti varmistua, että saan lennon. Ja mitä aikaisemmin ostaa, sitä halvempaa, eikö? No, oikeasti kannattaa aina ostaa meno-paluu. Tottakai. Olisihan minun se pitänyt tietää. Ostin myöhemmin viisumia varten paluu-lennon, jossa onneksi säästin 300 euroa ostamalla ensin lennon Boliviasta Espanjaan ja sieltä sitten Suomeen. (Meno-paluu olisi maksanut n. 1300, kun nyt minun meno 800e ja paluu 900 euroa.)


Toinen virhe: viisumi. Viisumihakemus piti lähettää Ruotsin Bolivian suurlähetystöön postissa ja sen mukana piti laittaa passi, joka oli ainoa henkilöllisyystodistukseni. Tämä tietäisi siis kuukauden baarilakkoa. Heinäkuun alussa oli reserviupseerikoulun kurssijuhla, jonne henkkarit tarvitsin, joten viisumihakemuksen lähtö viivästyi. Ja sitten aika menikin niin nopeasti, että laitoin sen lopulta elokuun alussa postiin, 30 päivää ennen lähtöä. Sanottiin, että käsittelyssä menee noin kuukausi, Bolivian suurlähetystön sivulla että 40 päivää. Seurasin netistä paketin kulkua, ja aluksi se oli mennyt väärään osoitteeseen. Pari päivää myöhemmin vihdoin perillä. Odotin kaksi viikkoa. Sitten laitoin suurlähetystöön viestiä, että käsittelisi nopeasti, sillä aikaa ei ollut paljon. Lähtöni oli maanantaina, joten tarvitsin passini edellisellä viikolla. Suurlähetystöstä onneksi vastattiin nopeasti: "First you have to pay-- We will process your visa once we receive the payment." Maksoin, mutta rahan saapuminen tilille kesti kolme päivää. Odotin siihen asti, enkä tajunnut, että olisin voinut vain heti laittaa PDF:nä kopion kuitista. Viimein sen sitten laitoin eräänä keskiviikkona, josta viikon päästä minulla pitäisi olla passi takaisin. Jännitys tiivistyi viimeisellä viikolla mutta loppuviikosta tipahti postiluukusta lappu, että paketti noudettavissa postitoimistosta. Kipin kapin sinne siis! Annoin tiskillä saamani lapun. Postivirkailija pyysi nähdä henkkarit. Mutta nehän olivat siinä paketissa, jota en sitten saanut. Miten tyhmältä tuntuikaan olla siinä postivirkailijaa, jolla oli kädessään passini, vastapäätä. Oli kirjoitettava valtakirja. Olisin voinut pyytää vain seuraavaa asiakasta näyttämään henkkarit ja vastaanottamaan kirjeeni, mutta päätin taas tehdä vaikeamman kautta. Palasin kotiin, näin kaverin ja menimme sitten yhdessä hakemaan passin. Vihdoinkin.


Kolmas virhe: rokotukset. Tottakai kun minusta on kyse, jätän myös yhden rokotuksen, lavantaudin, viimetinkaan. Hoidin esimerkillisesti kaikki muut, paitsi tämän yhden. Sain reseptin puolitoista viikkoa ennen matkaa, ja kun menin sitä apteekista kysymään, oli se loppu. Näytti siltä, että koko Helsingistä oli lavantautirokote loppu, myös yliopiston apteekeista. Soitin Vantaalle ja sieltä löytyi vielä yksi kappale juuri minulle. (Täydellistä. Seuraavan kerran tätä rokotetta olisi saanut vasta lokakuussa.) Hain sen, mutta unohdin laukkuun kahdeksi päiväksi. Rokotetta olisi pitänyt säilyttää jääkaapissa ja se luki vielä pakkauksessa isolla. Soitin apteekkiin ja kysyin, voiko sitä vielä ottaa. (Onneksi oli suun kautta otettava rokotus, joka piti ottaa viiden päivän aikana kolme kertaa). "Ei", oli apteekkarin vastaus ja niin myös hoitajan. Soitin siis terveyskeskukseen ja pyysin, että he uusisivat reseptin. Ja niin he tekivät. Rokotteen etsiminen jatkui, mutta tuloksetta. Päätin syödä heikon rokotteen, olihan se varmaan tyhjää parempi.
Neljäs virhe: Pakkaaminen. Jätin pakkaamisen vikaan iltaan, oikeastaan viimeiseen aamuun ja jouduin vielä ennen lentoa metsästämään bikinit itselleni jostain. Mutta aika hyvin tavarat löysivät laukkuun, paitsi kameran johto tietokoneeseen. (Siksi kuvia ei ainakaan vielä ole, mutta toivottavasti ilmestyy tänne jossain vaiheessa, jos löydän sopivan johdon jostain..)


Ja vielä viimeisen illan paniikki: luin sähköpostiini tulleen "lentolipun" tekstit vielä ja siellä oli lause: "Tulostathan sähköisen e-lippusi 24 tunnin kuluessa oston teosta." Siis mikä lippu?!? Tein aamulla koneella vielä lähtöselvityksen katsoakseni, onhan minulla vielä lento. Ja olihan minulla. Onneksi. Ja sitten kentälle ystävieni kanssa, jotka huolehtivat minusta älyttömän hyvin, kun olin ihan kujalla Helsinki-Vantaan lentokentällä ikävästä itku kurkussa. Sain boarding pass:t Peruun asti, sieltä joutuisin etsimään itselleni vielä viimeisen tiketin. Matka oli valmis alkamaan!

Tästä se lähtee!