Festival internacional de la cultura + muita viikon tapahtumia

Torstaina pääsin toteuttamaan yhtä juttua to do -listaltani: konsertti. Silloin oli taas uuden juhlan aloitus ja siksi lähellä, teatro de aire libre:llä, oli ilmainen cumbia-konsertti. Menin sinne kaverini kanssa, ja yllätyksekseni paikka oli aika tyhjä. Esiintymässä oli kaksi bändiä, aika etelä-amerikkalaista meininkiä ja tykkäsin. Saavuttiin tunti konsertin alkamisesta ja näky oli kiva: penkeillä ei istunut niinkään moni vaan kaikki seisoivat ja tanssivat musiikin mukana. Se oli juuri sellaista niinkuin olin aikaisemmin kuvitellutkin: jos musiikki vie mukanaan, antaa viedä!


Viikonloppu meni aika rennoissa meiningeissä. Perjantaina mentiin töiden jälkeen Borikselle ja tehtiin lettuja - hyviä sellaisia. Päätettiin olla tämä viikonloppu aika tunnollisia, ja mentiin kymmeneksi kotiin. Lauantaina jaksoikin sitten herätä aikaisin siivoamaan. Kaverimme kysyivät, josko lähtisimme metsään heidän kanssaan. En olisi uskonut, että täällä on metsää. Ei kuitenkaan menty Lean kanssa, oli aika viettää perheen kesken päivää. Illemmalla näin kuitenkin kaveria ja katsoimme hänen luonaan kauhuelokuvan (taas), Woman in black. Se on brittiläinen elokuva, aika erilainen kauhuleffaksi, mutta hyvä. Paljon parempi kuin aikaisempi. Sitten taas jo kymmeneltä kotiin.

Sunnuntaina koko kaupunki oli täynnä tapahtumia, ja myös minun perheeni naapureiden kanssa järjesti yhden: grillijuhlat. Talomme ulkopuolelle tuotiin paljon pöytiä ja tuoleja ja naapuruston väki grillasi. Kaiuttimetkin tuotiin ja musiikki oli argentiinalaista. Aurinko porotti kuumuuttaan ja katukoirat odottivat itselleenkin lihapalaa. Lapset leikkivät pyöriensä ja vesipyssyjensä kanssa ja aikuiset juttelivat maailman menoja. Ja sitten minä. Minä olin huoneessani, väsyneenä (varmaan matalan verenpaineen takia?) ja liityin syömään oman kasvisruokani muiden seuraan ja katselin ihmisten touhuja. Jälleen kerran tuntui siltä, kun olisi tupsahtanut keskelle elokuvaa. Idea yhdessäolosta grillin ääressä oli mahtava, mutta en osaa itse oikein olla siinä mukana: johtunee siitä, kun en osaa oikein puhua enkä tunne ketään. Ja oloni oli mikä oli. Mukavaa kuitenkin!



Maanantaina koitti taas jo odotettu työpäivä. Ja paikalle oli tupsahtanut uusi vauva:

1-vuotias Sakarias Fernando. Hän oli saapunut taloon sunnuntai-iltana, eikä oikeastaan tehnyt mitään maanantaina, tuijotteli vain tyhjyyteen. Ei edes itkenyt. Eikä tykännyt olla sylissä, eikä oikein leikkinytkään. Surullistahan se oli, vuosi ollut äidin helmassa ja nyt kaikki muuttuu. Lidia oli vuorostaan jo tarpeeksi iso, ja oli siirtynyt vakituisesti pihalle vanhempien lasten kanssa. Sakariaalle vapautui siis sopivasti sänky.

Illemmalla näin Boriksen ja mentiin Sucreen suurimmille messuille, Vexpo:on. Se oli messukeskuksessa ja siellä oli lähes kaikkea: autoja, ruokia, vaatteita, pankkien standeja, uusia keksintöjä, sänkyjä, taikureita, tanssia, laulua, musiikkia... Kierrettiin paikka läpi maistellen viinejä ja suklaita ja mentiin ulkopuolelle syömään palat kakkua. (Täytynee aloittaa jokin herkkulakko nyt, täällä on vaan kaikki niin herkullista.) Katseltiin tyypillisia tansseja, niitä löytyy jokaisesta bolivian alueesta. Aika riensikin jo, ja olin luvannut olla kotona aikaisin. Host-äitini sanoi jopa kellonajan, mutta en oikein tajunnut sitä aluksi ja kiiressä sanoin vain si si ja matkalla ymmärsin lauseen tarkoituksen, mutta missasin kellonajan. Kymmeneltä on varmaan oikea aika, ajattelin, yhdeltätoista on jo myöhään. Myhöhemmin olisi ollut vaikka mitä esityksiä siellä, mutta ihan kiva oikeastaan olla aikaisin kotona. Äitini vaikutti tyytyväiseltä minuun ja oli tosi mukava ja join teetä. Kuulin, että Lea host-siskoineen oli myös messuilla, olisin siis varmaankin voinut olla pidempäänkin.

Tiistaina saavuin työpaikalle, eikä kukaan ollut lasten kanssa. Huoneessa he olivat yksin, pienimmät itkivät ja niin myös moni minun rakkaistani - ja tappelivat myös. Moikkasin kaikkia ja kaikki lapset kävelivät minua kohti, osa juoksi, ja ojensivat kätensä minulle. Reyna ja Maria Lidia halasivat. Ja sitten tuli tappelu: kuka voikaan olla kanssani ja kuka ei. Nostin halukkaat aidan toiselle puolelle leikkimään ja osan sellaiseen lelulaatikkoon (en tiedä, mikä heitä siinä kiehtoo mutta kaikki haluavat aina sinne). Taas toisten tukasta vetämistä ja itkemistä. Mikä kaaos! Sitten tuli Magi ja toinen työntekijä. Saatiin lapset rauhoittumaan ja leikkivät tosi kivasti.

　

Keskiviikkona rakastuin. Juan Carlosiin. Koko päivä meni oikeastaan hänen kanssaan leikkiessä, tai no, välillä vain se makasi mahani päällä ja ihmetteli huiviani. Ja yllätyksekseni poika ymmärsi sanat: Dame un beso (anna minulle suukko). Ja kuinka suloinenkaan on Juan Carlosin nauru! Hän ei naura turhan usein, ja tulen niin iloiseksi kun hän sitten nauraa tai hymyilee. Vaikuttaa siltä, että Carloskin on rakastunut muhun;) Jos leikin toisen lapsen kanssa, se itkee. Ja aina kun näkee minut, tulee luokse ja hymyilee! En edes halua ajatella sitä ikävää päivää, kun viimeisen kerran nään kultani käyvän nukkumaan. Hän on vain niin ihana, maailman suloisin lapsi.
Keskiviikkoiltana menin Lean ja Boriksen kanssa katsomaan ilmaista showta, jonka esiintyjä oli cirque du soleil:n klowni, Claudio Carneiro.



Esitys oli suurimmalta osalta pantomiimia ja ihan hauska sellainen. Kaikki ei ihan kolahtanut, mutta hyvä se oli käydä katsomassa.

Torstaina työpäivä meni aika nopeasti, vaikkakin lapset olivat aika itkuisia. Kuinka ärsyttävääkään on, kun lapsi itkee turhasta ja sitten jos sitä menee lohduttamaan, alkaa lapsi riuhtomaan ja läpsimään ja haluaa olla yksin. Sitten sitä itkua joutuu kuuntelemaan pitkän tovin. Nice... Lounastaessa huone tuntui turhan hiljaiselta. Missä ovat riehujakaksoset Luz ja Paz? Meille kerrottiin, että hekin ovat jo melko vanhoja, ja pikkuhiljaa siirtyvät pihalle ja olivat siellä nyt. Olihan kaikki toki helpompaa nyt, mutta tulen kaipaamaan heidän nauruaan ja pikku kepposiaan. Luz ja Paz ovat nimittäin hyvin villejä ja nauravaisia, ja usein "painivat" keskenään. Heidän leikkinsä näyttää välillä aika rajulta ja kun sitä menee lähempää rauhoittamaan, tytöt katsovat ja nauravat. Heillä on myös tapana napata joltain kenkä tai lelu ja juosta sen kanssa ympäri huonetta toinen lapsi perässä. Jos uhrina on ollut kaksonen, molemmat vain nauravat ja se on kaikista hauskaa. Mutta jos kyseessä on toinen lapsi, seuraa yleensä itkua. Tytöt eivät ota mitään turhan tosissaan ja jos toista itkettää tai sattuu, toinen silittää ja lohduttaa. Ja jos on aika mennä jonnekin, tytöt menevät sinne usein käsi kädessä. Toisaalta, nyt tulevaisuudessa tulen säästymään niiltä tappeluilta ja riuhtomisilta, jotka aiheutuvat ruokalappujen laittamisesta heille. Mutta kyllä ne hyvät puolet voittavat huonot. Sitten kun tarpeeksi moni lapsi on siirtynyt pihalle, alan varmaan työskentelemään molemmissa paikoissa.

Torstai-illalla oli odotettu Molotov-konsertti. Sitä varten kävin ruokatauolla hankkimassa itselleni lipun. Se oli hyväntekeväisyyskonsertti, ja jos halusi ostaa lipun, täytyikin ostaa lasten lelu. Sen pystyi sitten vaihtamaan sisäänpääsyrannekkeeseen. Hyvä idea, eikö?

Samalle päivälle sattui myös perheemme Erneston tanssiesitys, johon myös ostin lipun. Esityksen oli määrä alkaa 18.30 ja olin sopinut näkeväni kaverit kahdeksalta. No, unohdin tämän bolivialaisen ajan: esitys alkoi vasta klo 19:10 ja tanssiesitykset olivat hyvin pitkiä (ja yksinkertaisuutensa takia tylsiä). Erneston ryhmän esitys oli kahdeksas ja se alkoi vasta kahdeksalta. Sen jälkeen olin taas jo myöhässä ja pistin juoksuksi! Kännykästä oli loppunut saldo, joten en voinut kertoa myöhästymistäni. Jono oli konserttiin älyttömän pitkä, mutta saimme hyvät paikat. Ja konsertti oli älyttömän hyvä! Sekin oli teatro de aire libre:llä, eli paikassa ei ole kattoa, vaan on kuin suuri amfiteatteri. Keikka loppui kahdeltatoista ja Magi tuli meille yöksi (ei olisi voinut mennä niin myöhään enää kotiin) ja aamulla sitten töihin.

Perjantaina pääsin kokemaan jotain uutta töissä: pitelin sylissäni 2 kuukautta vanhaa vauvaa ja vaihdoin hänelle vaatteet. Voi kuinka hentoinen hän olikaan. Ja kuinka kevyt!
Mies tuli huoneeseemme, jutteli hoitajien kanssa, lähti. Valmistautuessamme syömään, joku puuttui. Clara! Mies oli adoptoinut tytön. Juuri kun Clarita oli oppinut kävelemään hyvin. Ja olimme puhuneet Magin kanssa vielä aamulla siitä, kuinka Clara on kiintynyt meihin. Ja nyt, poissa. Toisaalta ihana uutinen, tyttö sai varmasti hyvän kodin. Illalla olin ihan rättipoikkiväsynyt ja katsoin kaverilta lainaamani 007 - Skyfall -elokuvan (joka oli myös pakko katsoa -leffalistassani).

Ps. Sinä päivänä, kun olin kahvilassa julkaissut edellisen kirjoitukseni ikävästä ja siitä kuinka perheen kanssa on vaikeaa, menin kotiin ja perheeni oli älyttömän mukava. Istuttiin minä, äiti ja sisko pöydän ääressä juoden teetä ja jutellen. Kysyivät, missä haluaisin käydä ja voidaan tehdä joitain retkiä yhdessä. Ja vuorostani kyselin vielä talon säännöistä ja kerroin Magin tiukoista kotiintuloajoista. Sen jälkeen on mennyt tosi kivasti perheessä :)

Ikävä

Tänään se sitten saapui. Koti-ikävä. Tai oikeastaan helppouden ikävä: kaipaan suomen kieltä, tuttua ruokaa ja asioiden yksinkertaisuutta. Suurin ongelma on edelleen se, että espanjan kieli on niin hakusessa. Ruokapöydässä istun melkein aina hiljaa ymmärtämättä mitä ympärillä puhutaan. Pienessä päässäni sitten kehittelen itse tarinoita siitä, mitä ihmiset sanovat. Välillä tuntuu, että he puhuvat minusta.. Ulkona on sama asia. Jos joku puhuu minulle, en ensinäkään kuule (kuuloni on huonontunut tai sitten kaikki puhuvat älyttömän hiljaa) ja sitten kun kuulen, en ymmärrä. He yrittävät selittää espanjaksi paremmin, enkä siltikään ymmärrä, mutta olen vain "aaa sí sí!", koska eipä asialle mitään voi tehdä. Koko ajan täytyy keskittyä kuuntelemaan, muistelemaan ja ymmärtämään. Kyllähän minä yritän espanjaa opiskellakin, mutta se vie älyttömästi aikaa, koska muistini on niin huono. Turhauttavaa kun yrittää keskustella tai kysyä jotain, eikä ymmärrä vastausta ollenkaan. Sitten opettelen uudet sanat, mutta seuraavalla kerralla en vieläkään muista niitä.

Host-perheeni ärsyttää nyt. On päiviä, jolloin kaikki on tosi kivoja ja päiviä, jolloin tuntuu, ettei kukaan ole mukava. Tänään on se jälkimmäinen päivä. Haluaisin vain olla pois kotoa (jos tätä nyt voi sanoa kodiksi?) mahdollisimman paljon, mutta he eivät välttämättä siitä tykkää. Täällä ei ongelmista voi puhua suoraan joten en tiedä, onko perhe tyytyväinen muhun vai ei.

Olen ajatellut näinä päivinä paljon sitä, mitä aion tehdä suomessa kun palaan. Ajatukset meinaa karata tulevaisuuteen koko ajan, vaikka pitäisi nauttia hetkestä. Tää on melkein kuin kaamosmasennus mulla, vaikka ulkona on päivisin 25 astetta lämmintä ja aurinko paistaa seitsemään asti.

Töissä menee kuitenkin kivasti, ja se on tärkeintä. Lapset on joka päivä suloisia, juoksee halaamaan kun astun ovesta sisään.. Mutta: he ovat oppineet puremaan toisiaan (ja sergio mun ja magin varpaita). Tänään Maria Luz puri oikein pahasti Reynan poskea ja siihen tuli kunnon haava. Tappeluita tulee paljon, mutta onneksi on päiviä, jolloin kaikki on vain oikein söpöjä. Lidia on jo niin iso tyttö, että on osittain siirtynyt pihalle vanhempien lasten luo, Sergio ja Clara pystyvät jo melkein kävelemään kunnolla yksin ja pieni lapsi, Cristina, opettelee ja ehkä tällä viikolla ottaa vielä ensi askeleensa!

Flunssaa, naistenpäivä ja jalkapalloa

Alkuviikko meni multa ihan ohi. Syysflunssa koetteli kunnolla enkä voinut mennä töihin maanantaista keskiviikkoon. Söin, nukuin, söin taas ja nukuin. Maanantaina tosin näin kavereita, mikä ei osoittautunut niin hyväksi ideaksi, sillä tiistaina oli se vähäkin ääni kadonnut. Keskiviikkona saimme vihdoin henkilökorttimme ja pääsin kauppaan ostamaan suklaata: olin haaveillut suklaasta ainakin kolme päivää.

Minulla oli uskomattoman ikävä lastenkodin vauvojani ja viimein torstaina näin rakkaani taas. Ja voi kuinka paljosta olinkaan jäänyt paitsi! Lapset olivat kasvaneet paljon, Sergio oli ottanut ensimmäiset askeleensa, Juan Carlos muuttunut hulluksi (se vain itkee, huutaa tai makaa maassa tuijotellen kattoa) ja taloon oli saapunut myös uusi lapsi, noin yksi vuotias Clara. Tyttö oltiin jo kerran aikaisemmin adoptoitu, mutta nyt palautettu takaisin. Myös Clara oli ottanut ensimmäiset omat askeleensa alkuviikosta. Torstaipäivä menikin pitkälti Claran kanssa touhutessa ja harjoittelimme lisää kävelyä. Ilman tukea pystyi taas pieniä askeleita ottamaan ja tulemaan syleilyyni. Neidistä on tullut yksi lempilapsistani;) Lounaalla syöttäessäni pientä vauvaa, Cristinaa, ei verenpaineeni ollut tyytyväinen ja laski matalaksi. Meni taas näkö ja voimat ja kaikki, mutta Magin ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, kun hän huomasi mut istumassa penkillä aivan valkoisena. Ihan kuin hän olisi nähnyt aaveen.. Hoitajat sanoivat, että mun pitäisi käydä joka päivä sairaalassa mittaamassa verenpaineeni - tai oikeastaan voin (onneksi) tehdä sen myös lastenkodissa, sillä heillä on tarvittavat välineet. Pitänee sitä joskus tarkkailla taas.


Torstai-illalla Sucreessa oli paljon erilaisia ilmaisia aktiviteetteja, koska nyt on jokinlainen juhlaviikko (melkein joka viikko on juhlaviikko boliviassa), joten näin kaveria ja menimme ensiksi katsomaan lauluesityksiä la recoletaan, hyvin kaunis paikka. Sieltä jatkoimme yhteen teatteriin, jossa pääsimme katsomaan balettia. Jäimme sitten vielä ulos pyörimään vain (vaikka molemmat olimme kipeinä) ja kaikkialla oli niin hiljaista ja autioita. Kello löikin jo puoltayötä kun saavuin kotiin. Suljin ulko-oven, väänsin oven kunnolla lukkoon ja pam. Radio napsahti päälle olohuoneessa. Ääni oli tosi kovalla, mutta kanava ei ollut tarkka: kuului vain suhinaa. Helvetti, ajattelin, nyt kaikki heräävät. En tiedä, oliko tuo jokin hyvin kummallinen varashälytinsysteemi, tai sitten talossamme kummittelee. Olin tosi hämmentynyt eikä minulla ollut mitään ideaa, miten radion saisi suljettua, joten hiippailin vain omaan kerrokseeni. Ja silti suhina ja rätinä kuului kovaa. Jostain syystä en mennyt alakertaan takaisin sitä sulkemaan, kaikki oli jotenkin tosi outoa. Huomenna saan kaikkien vihat niskaani, mietin ja nukahdin.

Koitti perjantaiaamu, ja nousin varhain aamupalalle, sillä lähden aina töihin varttia vaille kahdeksan. Menin ruokapöytään, moikkasin perheenjäseniä ja kaikki olivat vain iloisia eikä kukaan sanonut minulle mitään radiosta. Lounaallakaan ei äiti ottanut asiaa puheeksi. Mutta niin, eihän se minun vikani ollut, että se päälle meni tai oli jo päällä (ehkä en vain kuullut sitä) tai sitten olen todella tulossa hulluksi, koko radiojuttu kuulostaa jälkeenpäin niin oudolta.


Perjantaina oli kansallinen naistenpäivä, eikä kaikissa työpaikoissa naisten tarvitse edes työskennellä tänä päivänä. Perheessämme kyseltiinkin, täytyykö meidän työskennellä normaalisti. Eipä meillä mitään poikkeusta ollut, olimmehan vapaaehtoisia, jotka haluavat työskennellä mahdollisimman paljon. Magi oli vuorostaan kipeänä, joten olin töissä yksin ja ainoana vapaaehtoisena. Jaloissani pyörikin koko ajan kolme lasta, aina joku itki kun ei päässyt syliin, toiset lapset tappelivat ja repivät toisiaan hiuksista huoneen toisessa päädyssä, minä sitten yksi lapsi kainalossa ja toinen kädessä menin riitaa selvittämään ja jouduin jättämään yhden yksin jonkun lelun kanssa, ja siitä sitten alkoi taas itku. Olin yksin huolehtimassa kahdeksasta lapsesta, sillä henkilökunnan huomio keskittyi vielä pienimpiin lapsiin. Väsymys myös painoi päätäni, mutta nautin ja selvisin. Olimme taas suunnitelleet kokkaavamme Boriksella illalla, mutta koska Magin vatsa ei olisi kestänyt ruokaa, pyörimme vain tunnin ulkona, kävimme yhdessä baarintapaisessa paikassa, jonka omistajat olivat kaverimme kavereita ja hyvin rentoa porukkaa. Toinen niistä jäi meidän kanssamme istumaan ja hän tiesi paljon euroopan maista ja Suomesta. Hän tiesi jopa suomen lipun, muut ympärillä olevat maat ja väitti, että Suomessa on kaupunki kokonaan lumen alla. Oli katsonut jonkun dokumentin aiheesta. Menimme aikaisin kotiin (Magi noudatti kiltisti kotiintuloaikojaan ja olin itsekin älyttömän väsynyt) kaupan kautta, sillä olimme Lean kanssa nälkäisiä ja löysimme pikanuudeleita. Mutustimme sitten ne kotona ja menimme vain huoneisiimme nukkumaan.

Lauantaina heräsimme jo kahdeksalta (perheessämme on tapana olla aikaisin hereillä aina) ja menimme kymmeneltä katsomaan siskonpojan, Erneston (7v) jalkapallopeliä siskomme Julin ja pienen Rafaela-tytön (3v?) kanssa. Kannustimme Ernestoa ahkerasti ja kuinka hauskaa olikaan katsoa lapsia tohkeissaan pelaamassa futista, aivan kuin olisivat supertähtiä, mutta kuitenkin aina joku kompastui omiin jalkoihinsa eikä taidot olleet tietenkään vielä huipussaan. Pelin lopussa tuomari vain puhalsi pilliin ja kaikki lähtivät kotiin. Ei kättelyä eikä selvyyttä siitä, kumpi nyt voitti. Juli onneksi kertoi minulle, että Erneston joukkue voitti ja joskus myöhemmin he pelaavat uudestaan. Täytynee mennä taas kannustamaan.

kaverit

Viikonloppu oli mahtava! Perjantaina halusimme juhlistaa ensimmäistä kuukautta Boliviassa, joten olimme sopineet näkevämme bolivialaisia kavereitamme Borista, Cristiania ja Simaria. Töiden jälkeen menin suoraan Magille ja pukeuduin magi-klooniksi (hän laittoi hiukseni ja lainasin kaikki vaatteet). Puoli kahdeksalta tapasimme muut ja suuntasimme kauppaan. Me tytöt teimme eurooppalaista ruokaa ja paikallisten oli tarkoitus tehdä bolivialaista. Kovassa peston puutteessa (olimme haaveilleet pestosta ainakin viikon) teimme pestopastaa ja valkosipulileipää. Ja ostimme tottakai kakun. Hengailimme Boriksen kotona, sillä hän asuu yksin veljensä kanssa isossa talossa. Meidän kokkailu vähän takkuili, kun emme osanneet sytyttää kaasuhellaa, uuni ei toiminut eikä kaupasta löytynyt kaikkia haluamiamme aineksia. Kakun jälkeen olimme kaikki älyttömän täynnä ja jotenkin se poikien ruoka jäi kokonaan tekemättä.

  Myöhemmin oli aika suunnata discotecaan, viimeinkin. Menimme ensiksi Mama Mia:an ja sitten vielä Mitosiin. Mitos on ehkä Sucreen suosituin baari, siellä soi kaikentyyppistä musaa ja sieltä bongasin myös paljon valkoihoisia, enimmäkseen saksalaisia. Mama Miassa musiikki oli pelkästään salsaa ja reggaetonia, mikä oli oikeastaan aika hauskaa. Tanssiminen baarissa on aivan erilaista kuin Suomessa; lantio pyörii niin naisilla kuin miehilläkin ja miehet todella osaavat tanssia ja kaverimme opettivat meille salsa-askeleet ( se oli juuri niinkuin tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa). Lea oli lähtenyt jo Mama Miasta väsyneenä nukkumaan, joten selviydyin pilkun jälkeen yksin taksilla kotiin jutellen koko matkan espanjaksi taksikuskin kanssa. Magi meni yöksi Boriksen taloon, sillä kotiintuloaika 23 ei oikein houkuttanut. Ja myös perheelle tämä on parempi vaihtoehto, sillä nyt heidän ei tarvitse olla huolissaan koko yötä tyttärestään. Boriksen koti onkin tätä nykyä myös Magin viikonloppukoti ja Magi on saanut oman huoneenkin.

Lauantaina nukuimme pitkään. Ja ääneni oli kadonnut. En pystynyt sanomaan mitään, koskaan ennen ei ole käynyt näin.. Johtunee joko hyvin kylmästä säästä tai savun määrästä sisätiloissa (tupakointi sisällä on ihan normaalia). Tapasimme taas iltapäivällä Boriksen ja Cristianin ja kävimme ostamassa (huonon) kauhuleffan ja meninne Borikselle katsomaan sen. Olimme aivan väsyneitä kaikki mutta aika oli taas lähteä juhlimaan! Tällä kertaa Cristianin synttäreitä. Suuntasimme ensin keskustaan katsomaan tanssiesitystä ja sieltä sitten Cristianin kaverille. Mietin kauan menisinkö vai en, oli niin vaikea olla puhumatta ja kaikki pitäisivät minua niin tylsänä kun en puhu mitään.. Muut kuitenkin vakuuttelivat, että ei se haittaa. Ilta oli tosi mukava, tutustuttiin paljon uusiin ihmisiin. He olivat tosi hauskoja, vaikken vitseistä paljoa ymmärtänytkään. Ja yksi oli taitava taikuri, joka esitteli kolikkotemppuja. Myöhemmin jatkoimme vielä Mitosiin.

　

Torstaina oli suurlakko, suuri mielenosoitus. Tästä syystä koulut ja työpaikat olivat kiinni ja olimme päivän vain kotona. Lapset pelasivat kaduilla jalkapalloa, kun autoja ei liikkunut ollenkaan. Iltapäivällä näimme Marcon, baarin tarjoilijan, ja menimme hänen kaverilleen (joka on oikeastaan baarin pomo) katsomaan elokuvan. Matkalla söimme jäätelöt ja Marco piti samalla pientä turistikierrosta ja kertoi yhdestä reggaeton-tanssikoulusta, täytyy mennä kokeilemään sitä joskus.. Leffan jälkeen kuuntelimme vielä musiikkia ja kävelimme kotiin. Mukavan rento ilta takana.


Pelkäsin vähän, että koko aikani Boliviassa viettäisin vain muiden vapaaehtoisten kanssa, enkä tutustuisi paikallisiin. Onneksi toisin kävi! Olen niin iloinen, että olemme tutustuneet tosi mukaviin ihmisiin, joiden kanssa viettää aikaa ja joiden kanssa voimme puhua espanjaa (ja englantia). Nyt alkaa elämä täällä sujumaan: on työpaikka, harrastus ja kaverit. On se jotenkin ihan eri asia olla epä-bolivialaisten kanssa kuin bolivialaisten. Pääsemme enemmän mukaan bolivialaisten nuorten elämään ja kokemaan paremmin bolivialaisen kulttuurin - asummehan nyt täällä enkä halua olla kuutta kuukautta kuin turisti. Maanantaina menimme taas Borikselle ja Boris ja Cristian tekivät aivan älyttömän hyvää vegeruokaa meille. Ei muuta, sitten takaisin kotiin vain.

Viime viikko meni muuten vain töitä tehdessä ja espanjan tunnit loppuivat. Saimme vihdoin viisumimme ja tulevana keskiviikkona käymme vielä hakemassa bolivialaiset henkilökortit.