Evo ja joulu

Presidentti Evo Morales sanoo olevan alkuperäisväiestön asialla. Mutta köyhien asioita hän ei näytä pahemmin ajavan. Suurin osa köyhistä kuuluu alkuperäisväestöön, joten tämä vaikuttaa vähän ristiriitaiselta. En tiedä mitä Morales on tehnyt, mutta paljon on ainakin tehtävää:

Tänään oli uutisissa siitä, kuinka joillakin alueilla, kylissä, kärsitään kuivuudesta oikein todenteolla: 1 200 perhettä on ilman vettä ja televisiossa näytettiin kuvaa kuolleista lehmistä ja kuivuneista joista. Nyt on sadekausi, mutta kaikkialla ei sada ja tämä ongelma on jokavuotinen. Myöskään Serranossa alkaa vesi olla vähissä ja jos pian ei sada, ei maassa kasva mitkään kasvit eikä hedelmät kesällä joulunaikaan.

Bolivia on yksi etelä-amerikan köyhimmistä maista, mutta silti Sucreen keskustassa loistaa jouluvalot kirkkauttaan. Keskusaukio on jos jonkinväristä valoa ja enkeleitä pystytetty ja myös on rakennettu seimi, jossa nuket itämaankuninkaista ja mariasta ja pienestä Jeesuksesta ovat. Myös se on iltaisin täynnä valoja. Perheemme kertoi, että jouluvalot ja -rakennelmat ovat vielä suurempia toisissa kaupungeissa La Pazissa ja Santa Cruzissa. Onhan näky kaunis, mutta myös surullinen: valtion rahat satsataan kaikkeen turhaan jouluhömpötykseen (jotta näyttää siltä, että meillä on täällä kaikki hyvin ja rahaa käyttää myös juhliin?), kun samaan aikaan kaupungin laitamilla kärsitään köyhyydestä. Päättäjät voisivat vaikka aloittaa siitä, että järjestäisivät veden ja sähkön myös kyliin, rakennettaisiin vaikka kaivoja esimerkiksi. Tai vesijohtoja kyliin alueilta, joissa vettä on.

En yritä sanoa, että joulua ei saisi yhtään näkyä kaduilla, mutta täällä tämä on jo liikaa. Vähempikin riittäisi. Tämä epäoikeudenmukaisuus ja epätasa-arvoisuus  turhauttaa ja  näkyy vain paremmin kadulla, kun pienet lapset pyytävät rahaa valoenkelin vieressä.

1.12. Tarabuco

Sunnuntaiaamuna oli taas aikainen (ja tuskainen) herätys. Ihoni ei ole varmaan koskaan palanut niin pahasti kuin nyt: reisiini sattui koko ajan. Näin Magin kahdeksalta ja nappasimme taxin paikkaan, josta lähtee julkinen bussiliikenne Tarabucon kylään. Tarabucon sunnuntaimarkkinat ovat tunnettu juttu ja se on merkattu jokaiseen turistioppaaseen. Monet turistibussit menevät joka sunnuntai Tarabucoon, mutta me emme tunne itseämme turisteiksi, joten säästimme hyvin ja ahtauduimme pieneen bussintapaiseen kahdeksi tunniksi bolivialaisten sekaan ja olimme ainoat valkoihoiset. Matka maksoi 9 bolivianoa.

Tarabuco muistuttaa paljolti Serranon kylää, mutta kaduilla oli paljon väkeä -niin paikallisia kuin turisteja - ja seinustat olivat täynnä kojuja, suurimmilta osin turisteille suunnattua vaatetta ja korua. Oli kenkiä, alpakan villasta tehtyä puseroa, villasukkaa, lapasta ja pipoa. Oli postikortteja, käsikoruja, kankaita bolivian väreissä ja laukkuja. Oli makeisia, hedelmiä, jäätelöä ja lihaa. Risteyksiä oli monia ja monen monta kojua ja turistikauppaa.

Päätimme ensiksi kierrellä (lähes) koko kojualueen läpi ja sitten vasta ostella, jos ostettavaa löytyy. Kierroksemme jälkeen pysähdyimme kahvilaan juomaan limut. Vanhat myyjät tulivat koko ajan luoksemme kysymään, joksko haluaisimme tätä tai tota. No gracias, sanoimme. Vähän jo meinasin miettiä, mutta kun he alkoivat sitten tyrkyttää niitä korujaan laittamalla jo käteen niin alkoi ärsyttää. EI kiitos mitään. Sitten laittoivat vain toista käteen. Nada, gracias. Ja oltiin selvitty yhdestä. Ja heti tuli perään toinen. Onneksi kojuilla myyjät olivat mukavampia ja ymmärtävät, että ystävällisyydellä niitä kauppoja tehdään. Tulihan sieltä pari tuliaista napattua mukaan;)

Tarpeeksi hengattuamme oli suuntana takaisin kaupunki. Kävelimme paikkaan, josta olimme nähneet pikkubussien menevän Sucreen. Mies kysyi: "Sucreen menossa? Hypätkää kyytiin." Menimme ja meinasi jo alkaa epäilyttää, kun kyytiin ei tullutkaan kukaan muu. Lähdimme ajamaan ja yllätykseksemme huomasimme, että takanamme oli penkit vedetty sivuun ja siellä oli pieni lehmä (tai kaksi) huopaan käärittynä. Välillä se sitten äänteli jotain. Reitin varrella hyppäsi kaksi muutakin autoon ja nopeasti saavuimme perille. Tien varrella oli paikka paikoin pari ihmistä yrittämässä kyytiin pienistä kylistä. Juuri tällaisesta elämästä tykkään: tästä huolettomasta ja muihin ihmisiin luottamisesta. Täällä autetaan, jos vain voidaan. Sama huolettomuus näkyy myös pelkästään busseissa: jos haluat pysähtyä tässä, pyydä ja bussi pysähtyy. Jos haluat nousta kyytiin tässä, nouse. Mikään ei ole niin tarkkaa ja hinnoistakin voi yleensä neuvotella.

Sucreessa menimme syömään vegeravintolaan (niitä on sucreessa ainakin kaksi) ja sitten kotiin. Joulu oli selvästi jo saapunut kotiini: oli joulukuusi, hyvää joulua -matto, seinäkoristeita, koriste-esineitä, uusi pöytäliina ja jouluastiat. Katosta roikkui kirjaimet "Feliz Navidad". Tämä on jo liikaa minulle joulua ja joulu vähän jopa huolestuttaa minua. Nyt on jo Joulukuu, eli olen viettänyt puolet ajastani jo täällä. Ehkä vain kaksi kuukautta Sucressa, sillä viimeisenä matkustelen. Toisaalta ei mulla paljoa suunnitelmia ole ja lasteni kanssa haluaisin olla niin paljon kuin vain voin. Ja Sucreessa. Todella tykkään tästä kaupungista. Ihmiset ovat mukavia ja matkalla töistä kotiin ostan yleensä pussimehun pienestä kojusta kadulta. Kojut eivät enää epäilytä minua niin kuin aluksi: hinta on oikeastaan melko sama kuin kaupassa - ehkä vähän kalliimpia jotkut - mutta minusta on kiva tukea näitä ihmisiä. Elämään täällä on niin tottunut että tämä tuntuu jo todella kodilta. Lea aikoo viipyä täällä suunniteltua kauemmin, olen miettinyt josko minunkin pitäisi yksi kuukausi olla täällä kauemmin tai jotain. Mutta toisaalta leikki on parasta lopettaa silloin, kun on kaikista kivointa. Joten ehkä minun kannattaa vain palata maaliskuun alussa takaisin Suomeen ja myöhemmin vielä palata tänne jos haluan.

27.11.2013 Suomen tuoksu

Aamulla heräsin tuttuun tapaan seitsemältä ja lakeuduin puoli nukuksissa alakertaan ruokapöytään. Aamupalani koostui tällä kertaa teestä ja KORVAPUUSTISTA. Kyllä, suomalaisella reseptillä (ja suomalaisella sydämella) tehdystä korvapuustista. Olin nimittäin jo muutaman päivän suunnitellut leipovani pullaa perheelle ja eilen vihdoin sen toteutimme. Minä, Lea ja Magi ahtauduimme keittiöön kauppareissun jälkeen. Idea oli leipoa eurooppalaisittain ja perhemme saisi vain nauttia valmiista pullista. Keittiö oli oleva meidän. Mutta johtuneeko äitini, Jimelan ja Rosan uteliasuudesta, heidän halusta auttaa tai heidän tuntemastaan velvollisuudesta, olivat he koko ajan kanssamme ja oikeastaan vatkasivat ja alustivat ja tekivät melkein kaiken. Jätimme taikinan kohoamaan ja pelasimme yhdessä aikamme kuluksi Unoa ja myös Ernesto ja Rafaela liittyi seuraamme. Kuinka mukavaa ja erilaista olikaan viettää iso onnellinen perhe -aikaa. Magilla oli maha kipeänä ja joutui valitettavasti lähtemään aikaisemmin. Taikina ei meinannut kohota (täällä kun eristykset eivät ole kunnollisia eli vedottomia paikkoja ei löydy) ja tunnin ajan pelasimme ja juttelimme ja nauroimme. Sitten taas kaikki pakkuduimme pieneen keittiöön ja kerroin mitä tehdä. Korvapuustien teko oli aivan uutta heille ja hauskaa oli opettaa tämä rullaaminen ja kananmunalla voitelu lopuksi (he eivät koskaan tee sitä täällä). "Uuni 225 asteeseen." "Mutta sehän on paljon!" sanoi perheeni. Täällä leivonnaiset paistetaan pihalla olevassa uunissa, joka on melko kummallinen. Luotin Jimelaan ja äitiini, ja uuni oli 100 asteessa. Pullia liikuteltiin ylös alas tasolta toiselle ja käänneltiin. Sisältä meinasivat olla raakoja vielä, mutta pinnalta jo melkein mustia. Otimme täydelliseen aikaan korvapuustit pois ja kolmen tunnin aloittamisen jälkeen, kello kymmenen illalla, päästiin niitä tarjoilemaan. Ja pullia oli paljon! Ohjeen 32 kappaletta olikin todellisuudesta paljon enemmän, en tosin laskenut. Maku oli täydellinen ja kaikki niistä näyttivät tykkäävän. Yhden maistiasen jälkeen eivät Jimela ja Rosa ainakaan niitä ole syöneet vaikka olenkin tarjonnut, mutta Ernestolle suurta herkkua. Host-äitini kysyi jopa reseptin espanjaksi. Ja tottakai vein myös Magille pullia töihin;)

Tänään lounaalla oli sitten vuorostaan hyvin bolivialaista ruokaa. Olen jälleen kerran iloinen siitä, että olen kasvissyöjä - muiden lautasille kiikutettiin nimittäin sian sorkkia! Perhe oli osannut odottaa Lean reaktiota ja hän söi soya-pullia kuten minäkin. Sorkat mahtavat olla siasta, jonka vanhempani tappoivat viikonloppuna. He olivat maaseudulla tuttaviensa luona kaksi yötä ja siellä teurastaneet itse sian ja tehneet siitä ruokaa ja palattuaan oli jääkaappimme täynnä pelkästään raakaa lihaa ja eläimen muita osia. Bolivian ruokakulttuuriin kuuluu syödä eläimen kaikki osat - kuinka ällöttävältä se kuulostaakaan ja näyttää. Market-halli keskustassa on täynnä lihanpaloja, eläinten jalkoja, päitä,, silmiä... Mutta minusta tosi hyvä juttu oikeastaan: jos kerran tapetaan eläin, niin parempi käyttää se kokonaan.

30.11.2013 Vesilätäkkö ja merenneito - kolmikon ensimmäinen yhteinen retki

Koitti taas viikonloppu ja päätimme lauantaina tehdä päiväretken vesiputouksille, Las siete cascadas:lle (seitsemän vesiputousta). Perjantaina oli yhden projektini vapaaehtoisista, saksalaisen Verenan, viimeinen ilta Sucressa, joten tottakai sitä oltiin juhlistamassa. Kahden tunnin yöunien jälkeen kello seitsemän aamulla heräsin lauantaina ja kahdeksalta näimme Magin keskustassa. Otimme bussin Q ja matkasimme tunnin sen päätepysäkille pieneen kylään. (Netissä tietoa etsiessä sanottiin, että pitää ottaa taxi Sucreesta kylään, mutta bussimatka maksaa tosiaan vain 1,5bs.) Sitä seurasi piiitkä kävely maantiellä ylös alas vuoristossa. Ohjeistuksenamme oli vain, että kävelkää kylästä niin kauan kunnes vastaan tulee joki ja silta. Joen vartta pääsemme ensimmäiselle vesiputoukselle. Kävelimme varmaan tunnin eikä vettä näkynyt missään. Viimein tuli vastaan silta, mutta missä joki? Lähdimme kulkemaan joen pohjaa pitkin ja kävelimme ja kävelimme. Pieniä vesilätäkköjä siellä täällä mutta ei niissä pystyisi uimaan. Ja netissä luki että uimamahdollisuus. Tovin käveltyämme löysimme vähän suuremman lätäkön, siihen ehkä voisi pulahtaa. Epätoivo oli jo suuri, joten päätimme leiriytyä siihen. Magi kaivoi laukustaan itse tekemänsä makaronisalaatin meille ja minä puolestani suuren, sinisen muovikankaan.

Kauan sitten jonkun oli tarkoitus järjestää naamiaisbileet, jonne myös meidät oltiin kutsuttu. Innoikkaina ostimme sitä varten tarvikkeen asuihin, eli minä ostin muovikankaan - tarkoituksena oli tehdä siitä pyrstö merenneidolle. No, bileitä ei sitten koskaan ollutkaan mutta onneksi nyt tuli toinen tilaisuus leikkiä kalaa. Minulle taiteiltiin siis muovista pyrstö ja hyppäsin lätäkköön bikineissäni. Lätäkkö syveni nopeasti ja hiekka pohjassa vajosi sitä mukaa kun siihen astui. Vesi oli täynnä pieniä ötököitä ja jaloissa vilisi pieniä kaloja tai jotain. Pieni pettymys suurista kauniista vesiputouksista katosi nopeasti, sillä hauskempaa tuskin ei olisi voinut olla. Magi yritti ohjeistaa, miten mun kuuluisi olla, kun hän yritti saada hienoja kuvia. Muovi meinasi koko ajan tippua jaloistani, sillä teipin unohdin kotiin. Ja se myös nousi kokoajan pinnalle ja sitä piti sitten yrittää saada laskettua sopivasti. Magi ja Lea sai "mahtavan" idean - he leikkasivat ananaksesta minulle bikinit...

Monien valokuvien ja auringonottotuntien jälkeen päätimme lähteä takaisin päin. Pidempi kävely olisi saattanut tuottaa tulosta vesiputouksien suhteen, mutta olimme tarpeeksi uupuneita ja tyytyväisiä saavuttamaamme, että koti tuntui ihan kivalta. Ja kello oli jo kaksi. Tie tuntui loputtomalta ja aurinko porotti kuumuuttaan ja reitti oli lähes kokoajan vain ylämäkeä. Takaamme tuli truck  ja Lea kysyi, jos voisimme hypätä vähäksi aikaa taakse lavalle. Ja kävihän se. Me tytöt istuimme ja kyyti oli kova! Tuuli heitteli hiuksiamme ja mutkissa olo oli kuin huvipuistolaitteissa. Pääsimme pahimman ylämäen ylös ja vähän enemmänkin ja hyppäsimme pois. Muchas gracias, gracias, gracias! Kävelimme ja takaamme tuli isompi truck. Tarkoituksenamme oli ottaa bussi takaisin sucreen, mutta truckin kuljettaja kysyi, josko olemme menossa kaupunkiin ja kyyti maksaisi vain kaksi bolivianoa. Hyppäsimme siis taas taakse lavalle. Matkustaminen truckilla on hauskaa ja niin etelä-amerikan style: turvallisuus ei ole niin tarkkaa vaan kaikki ovat rentoja ja huolettomia. Ja se on jotain, mitä jokaisen, joka tulee boliviaan tai etelä-amerikkaan, pitää kokea. Ehdottomasti!

Kaupunkiin päästyämme karu todellisuus iski silmiimme: olimme aivan punaisia auringosta. Menimme nopeasti Magille vaihtamaan vaatteet ja sitten park Bolivar:iin syömään jäätelöt. Kotona iso kerros aurinkorasvaa iholle.

Museoiden yö ja Lunática Desciende

Reilu viikko sitten, 8.11, järjestettiin Sucreessa museoiden yö. Tämä tarkoitti sitä, että kaikki museot ovat auki iltaseitsemästä aamuseitsemään ja ovat maksuttomia. Niinpä myös minä, Lea ja Magi suuntasimme illalla keskustaan. Emme oikein tienneet, minne mennä, joten aloimme vain kierrellä ympäriinsä. Joihinkin paikkoihin oli älyttömän pitkät jonot, koko yö menisi siinä seistessä, ja Magilla oli vain muutama tunti aikaa. Löysimme pian Musef:n, museon, joka kertoi naamioista ja Bolivialaisesta kulttuurista. Kuulostaa hyvältä ja jonoakaan ei ollut. Huone oli täynnä suuria naamioita - paikka oli melkein kuin jostain painajaisesta. Selitykset olivat kaikki espanjaksi, joten moni asia jäi auki mutta hienoilta näytti. Bolivialaiseen kulttuuriin kuuluu paljon juhlia, ja juhlissa tanssijoilla on suuret näyttävät asut, jotka kuvastavat jotain. Oli suuri kissanaamio, Kuu-naamio, kuoleman naamio ja vaikka minkälaista mörrimöykkyä (kuvien ottaminen oli valitettavasti kielletty, mutta voin kertoa, että näky oli mahtava). Jokaiseen naamioon kuului omat rituaalinsa ja viimeisimpänä, huoneen perällä, oli kaikista suurin (ja varmasti painavin) naamio,Jach'a Tata Danzanti. Selitys kertoi, että henkilö, joka tanssii tässä naamiossa tähän kuuluvan tanssin, viettää seuraavan yönsä neitsyen kanssa ja sen jälkeen on juhla, joka kestää kolme päivää eikä sinä aikana nukuna ollenkaan.


Viime viikonloppuna, 15.-16.11, järjestettiin Sucreen lähellä, Santa Catalinassa, elektronisen musiikin festivaali. Ostimme molemmille illoille liput, vaikka saimme kuulla, ettei festivaali täytäkään odotuksiamme: luulimme, että siellä nukutaan ja ohjelma kestää yötä päivää koko viikonlopun, mutta kyseessä olikin kaksi bileiltaa kaupungin ulkopuolella, mutta bussimatka kuului hintaan. Ensimmäinen ilta lähti hyvin käyntiin. Nähtiin Lea, Magi, bolivialainen tyttö Rachel ja hänen saksalainen kaverinsa ja hyppäsimme bussiin. Bussi oli täynnä saksalaisia, jotka lauloivat koko matkan ajan lauluja. Paikka oli aika tyhjä, vaikkakin täynnä saksalaisia. DJ:t olivat hyviä, tanssimme. Maassa oli paljon body paint -maaleja ja jossain välissä jotkut olivat saaneet sotkettua minut neon oranssiin ja mustaan. Vaatteeni ja kasvoni. Ilta oli kiva. kunnes: Magin laukku katosi. Kysyin kaikilta, olivatko nähneet laukkua, juttelin turvamiesten kanssa. Kukaan ei ollut sitä nähnyt eikä kenellekään näyttänyt sitä olevan. Menin alueen ulkopuolelle sitä yksin etsimään pimeään, jos jotenkin olisikin siellä. Sitten tuli poliisi. Ratsia. Poliisi ihmetteli, mitä tein ulkopuolella haahuillen yksin. Hän kyseli kaikenlaista (olenko polttanut ruohoa, miksi olen täällä, kauanko olen boliviassa, minkä järjestön kautta olen, mistä olen, missä asun, kenen kanssa asun...) ja sitten hän tutki laukkuni. Laukustani löytyi kamera, joka kiinnosti poliisia kovasti. Hän katsoi kaikki kuvat ja jouduin selittämään niitä joitain. Sitten pääsin menemään, kun mitään ei tietenkään löytynyt. Menin takaisin alueelle. Musiikki oli pois päältä, poliiseja kaikkialla. He tarkastivat baaritiskin, käänsivät kaikki kivet ja kannot. Mitään ei ilmeisesti löytynyt ja juhlat jatkuivat. Kolmelta lähti ensimmäinen bussi takaisin sucreen, ja lähes kaikki olimme siellä. Sitten kotiin nukkumaan.

Lauantai-iltana olin flunssassa ja hyvin väsynyt. Ajattelin jääväni kotiin, mutta jotenkin löysin itseni taas bussissa istumasta. Olisi pitänyt jäädä kotiin. Me kaikki -minä. magi, lea ja rachel- nukuimme bussimatkan (n.45 minuuttia) ja heräsimme kun bussi olikin jo perillä. Paikalla oli vähemmän porukkaa, mutta tänä iltana suurin osa bolivialaisia. Musiikki oli jälleen kerran hyvää, mutta en oikein jaksanut olla fiiliksissä mukana. Ja sitten kahdelta tuli taas poliisi tarkastamaan paikan. Kaikkien piti mennä jonoon, tytöt tyttöjen ja pojat poikien jonoon, ja yksi kerrallaan poliisi tutki taskumme ja laukkumme. Ja taas oli pitkät tutkimukset ympäristössä. Joltain tai jostain ilmeisesti löytyi huumeita, kun paikka jouduttiinkin sulkemaan jo puoli kolme (musiikin kuului jatkua seitsemään asti aamulla). Olin oikeastaan tyytyväinen, sillä bussi lähti aikaisemmin eikä tarvinnut enää yrittää esittää pirteää. Matka kohti kotia vain.

Seuraavina päivinä lehdet olivat täynnä uutisia festivaalista, ja luin, että paikasta löytyi 35 grammaa kokaiinia lauantaina. Boliviassa on laki, että ihmisiä, jotka ovat mukana juhlissa, joista löytyy huumeita, voidaan myös syyttää huumeista, vaikkei olisikaan itse mitään ottanut. Toivottavasti tästä ei jouduta mihinkään ongelmiin..

Boliviassa (ainakin Sucreessa) poliisin ratsiat ovat hyvin yleisiä, varsinkin festivaaleilla, jotka sijaitsevat middle of nowhere. Poliisi on muutenkin aika näkyvässä roolissa: kaduilla heitä näkee paljon ja esimerkiksi viime viikonloppuna poliisit tulivat Mitos-yökerhoon sulkemaan yöllä paikan, sillä oli tarpeeksi myöhä ja paikat on pistettävä kiinni. Poliiseja oli paljon ja he vain heittivät kaikki ulos (minä olin onnekkaana vain sivustakatsojana, kun olin jo ulkona juttelemassa kaverin kanssa). Kunhan poliisit käyttäytyvät itsekin hyvin, tämä ei ole mikään ongelma ja mielestäni oikeastaan ihan hyvä: poliisit luovat turvallisuuden tunnetta ja he vain valvovat, että kaikki menee niinkuin pitääkin.

Dia de todos santos 2.-3.11

Huoneessa oli paljon pikkutavaroita. Puisen hyllyn täytti pienet kipot ja kulhot, vanha Pringles-purkki, lasikulho täynnä kasviksia, valokuvat, vihkot, kirjat ja tupakka-aski. Seinillä oli valokuvia muutaman vuosikymmenen takaa. Istuin pöydän ääressä katsellen ympärilleni ja juoden teetä. Tuoksui kesämökiltä. Olimme saapuneet Serranon kylään neljän tunnin bussimatkan jälkeen. Reitti kulki vuoriston yli ja maisema oli vaihtunut valkoisista kivitaloista maaseuduksi, kaduilla kuljeskeli kanoja ja aaseja. Jokainen näytti tuntevan toisensa, paikka oli pieni. Kadut olivat mutaisia ja töyssyisiä, kulmissa paloi valo pienen kaupan merkiksi. Kello oli puoli kymmenen illalla, oli pimeää. Seurassani oli host-vanhempani, -siskoni, Jimela, Rosa, Lea, Rafaela, Ernesto ja Jonathan. Jonathan on kanadan ranskankieliseltä alueelta kotoisin oleva 30-vuotias mies, hyvin hauska, puhelias ja kohtelias. Hän oli joskus aikaisemmin asunut Pradon perheessä ja kutsuikin host-äitiämme mummokseen. Nyt hän oli vapaaehtoistöissä Sucreen lähellä olevalla alueella, ja oli sopinut viettävänsä pyhäinpäivän, dia de todos santos:n, meidän kanssamme. Kaikki rakastivat häntä.

Väsymys painoi päätäni, mutta lähdimme minä, Indira, Juli (siskot), Lea ja Jonathan ulos katselemaan paikkoja ja kyläilemään yhteen taloon. Talossa oli suuri, koristeltu pöytä täynnä ruokaa, juomaa, hedelmiä, keksejä ja tupakkaa. Ja valokuva kuolleesta henkilöstä. Pyhäinpäivä on suuri juhla katolisissa maissa (ainakin Boliviassa) ja pöytä oli täynnä asioita, joista edesmennyt henkilö piti. Paikalla oli myös pappi tai muu henkilö, joka luki rukousta kovaan ääneen. Kaikki seisovat ja ja mutisevat jotain. Tapana on käydä taloissa, ja kaikille vieraille tarjotaan pieni lautanen. Lautasella on pieni juomalasi (yleensä) itsetehtyä alkoholijuomaa ja muutama pikkuleipä. Kun sellainen annetaan, täytyy kaikki syödä ja juoda. Näimme kaduilla jo muutamassa talossa käyneen ja juoneen henkilön, he olivat umpikännissä pienet muovipussit keksejä (kaikki eivät keksejä heti syö, vaan ottavat mukaansa) käsissään. Seuraamme liittyi Indiran serkku, Daniela. Emme halunneet heti kotiin mennä, joten yritimme löytää karaoke-baarin. Kaikki kolme paikkaa olivat suljettuina. Juli osti tupakkaa, jotkut polttivat. "Poltatko sinä?", kysyi Jonathan. "Joskus. Mutta en koskaan Erneston (Julin lapsi) nähden", Juli sanoi. Oli kuin host-siskomme olisivat muuttuneet yli kymmenen vuotta nuoremmiksi: polttivat ja miettivät, missä voisi olla menoa tai mistä voisi ostaa alkoholia. Löysimme yhden viinakaupan, mutta juomat olivat liian vahvoja, ei niitä haluttu. "Emme kai me vielä kotiin mennä, kello ei ole vielä paljon", sanoi Indira. Mutta eipä ollut enää vaihtoehtoja, joten me ikinuoret suuntasimme nukkumaan.

　

Koitti lauantaiaamu.Satoi taivaan täydeltä. Odotimme aikamme ja lähdimme kymmenen aikaan kävelemään siskojen, Jimelan, rosan ja lasten kanssa. Otimme valokuvia. Menimme Danielan kotiin ja meille tarjottiin lounas. Launtaina jokaisessa talossa, johon menee, tarjotaan lounas. Serranon perinneruoka on tulinen kana perunan ja riisin kera. Minulle annos ilman kanaa, kiitos. Syötiin ja Daniela toi kannun paikallista alkoholijuomaa, chichaa. Joimme kaikki samasta mukista vuorotellen. Ennen kuin aloittaa juomaan lasista, täytyy kysyä joltain paikallaolevista "Salut?" johon toinen vastaa "si" tai "salut". Hän on seuraava, joka juo. Jos unohtaa valita jonkun, joutuu itse juomaan toisen lasillisen. Tätä me sitten teimme kunnes kannu oli tyhjä. Ja kello oli 11 aamulla.

Jatkoimme matkaamme toiseen, perheemme sukulaisen, taloon, jossa loput perheenjäsenistämme olivat. Seinällä oli kuolleen sukulaisemme kuva ja nimi. Siellä oli pöydillä myös meidän tekemät pikkuleipämme. Olisimme saaneet lounaan, mutta enää ei jaksanut. Meille tuotiin siis taas lautanen juoman ja keksien kanssa. Istuimme. Kello löi yksi ja pöytä tyhjennettiin. Talo oli täynnä väkeä. Kaikki ruoka ja juoma ja jaettiin paikalla oleville. Seiniltä otettiin liinat pois ja pöytä vietiin. Juhlat olivat ohi. Menimme keittiöön, jotkut vielä söivät. Istuimme ja juttelimme ja sain pienen lasin muistoksi.

Neljältä iltapäivällä suuntana oli hautausmaa. Mukanamme oli kukkakimppuja sukulaisten haudoille. Hautausmaa oli täynnä väkeä. Hiljaisen hetken jälkeen näimme perheen tuttavia. Oli musiikkia ja ihmiset joivat. Meillekin tarjottiin. Näky oli melko samanlainen kuin vappuna Helsingin kaivarin puistossa, paitsi että ympärillä oli hautoja ja väki oli suurimmalta osin yli kolmekymppisiä. Mutta kyllä hekin osasivat hyvin juovuksissa olla. Jonathanille annettiin yksi muovimuki ja yksi kahden litran muovipullo, joka oli täynnä chichaa. Hänen oli tarjottava pullosta muille niin kauan, että se oli tyhjä. Muuten seuraisi huonoa onnea. Me muut nauroimme, kun kylän ainoa vaalea mies ranskalaisella aksentillaan ja kovalla äänellään kierteli tarjoamassa juomaa. Monet ihmiset olivat hämmentyneitä ja kysyivät, mikä juoma on kyseessä. Jonathan kierteli aikansa ja saapui vihdoin tyhjän pullon kanssa. Matkallaan hänelle oli tarjottu jos jonkin väristä juomaa ja kerrottu jos jonkinmoista tarinaa. Pääsimme lähtemään.

(Nämä asiat ovat tyypillisia ainakin Serranon kylässä. Kaupungissa on tapana host-äitini mukaan vierailla talossa, mutta sisäänpääsyn yhteydessä tarjotaan juomaa. Huoneen jossain kulmassa on pöytä alttarina, johon on katettu yksi ruoka. Itse juhliminen on paljon pienenpää.)

Ihmettelin, miten ihmiset voivat riemuita ja juoda hautausmaalla, astuvat varmaan joidenkin haudoillekin. Selitys oli, että jos edesmennyt henkilö on tykännyt juopotella, niin myös henkilöt tekevät muistellessaan häntä. Ikään kuin juodaan hänen kanssaan tai hänen muistolleen. Ja Bolivialaiset tykkäävät juoda. Meidän suomen juomakulttuuri ei ole mitään tähän verrattuna. Jokainen juhla on juomisen juhla, ja juodaan vaikka juhlaa ei olisikaan. Alkoholijuomat ovat täällä halpoja ja esimerkiksi pyhäinpäivänä ja jouluna ollaan vuorokauden ympäri kännissä. Ja se on ihan normaalia. Boliviassa on vielä muutama paikka olemassa, jonne alkoholistit voivat mennä juomaan. Heille tarjotaan juotavaa niin kauan, kunnes he kuolevat. Näiden ihmisten ruumiista otetaan sitten jotain onnea tuomaan tai jotain. Nämä alkoholistit ikään kuin uhraavat itsensä.

Lauantai-iltana oli uusi yritys karaoke-paikan suhteen. Mutta taas, kaikki paikat kiinni. Kadut olivat hiljaisia, pari liikaa ottanutta hoiperteli kadulla tai nukkui. Taloissa ihmiset olivat juomassa ja syömässä. Meillä ei kuitenkaan ollut paikkaa, minne mennä. Paitsi koti. Ostimme siis alkoholia, limua ja limea. Menimme keittiöön, minä, Lea, Jonathan, Indira ja Daniela, ja pelasimme nopilla jazzin tapaista peliä juoden samalla drinkkejämme. Väsytti. Pelin jälkeen jäimme vielä juttelemaan, Indira kertoi nuoruuden seikkailuistaan, kuinka oli yhtenä yönä tullut kavereidensa kanssa kotiin. Avainta ei ollut, ja muu perhe nukkui. Kello oli ollut jotain viisi aamulla. Yksi kerros ylempänä oli parveke. Jollakin konstilla nuoret olivat onnistuneet parveekkeelle kiipeämään. Kaikki olivat siellä, aika avata ovi. Lukossa. Niinpä he joutuivat viettämään loppuyön pienellä parvekkeella.  Seitsemän vuotta sitten oli perheeni asunut Serranossa, samaisessa talossa. Siellä siskomme ja veljemme olivat viettäneet nuoruutensa vuodet ja käyneet koulut. Taloon mahtui paljon muistoja ja muita seikkailuita. Oli hauska kuulla, millainen oli ollut heidän nuoruutensa, aika paljon alkoholilla läträämistä ymmärtääkseni, ja miten äitimme oli siihen suhtautunut. Perheemme ja magin perhe ovat aivan toistensa vastakohdat: Magin host-veljet eivät juo, kuten eivät vanhemmatkaa, ja ovat vain joka ilta kotona. Meidän siskomme, vanhempiensa tavoin, juhlivat ja juovat ja näkivät kavereitaan.

Sunnuntaina teimme kävelyretken metsään ja sukulaistemme kasvimaalle. Jouluna puiden on oleva täynnä päärynöitä ja omenia. Maassa kasvoi perunoita. Oli tosi kaunista ja rauhallista. Söimme, pakkasimme ja lähdimme matkaamaan takaisin kotiimme. Suuri juhla oli takana. On syöty paljon pikkuleipiä, tutustuttu sukulaisiin, naurettu. Bussissa kuuntelin suomalaista musiikkia. Katsoin kuinka aurinko laski ja pimeys valtasi nopeasti ympäristön. Ajattelin Juan Carlosia, menneitä aikoja ja tulevia. Neljä kuukautta jäljellä elämääni täällä, haluan painaa mieleeni nämä vuoret, kadut, eläimet, kasvit. Katselin koko matkan ajan ikkunasta ulos.

Hei me leivotaan!

Nyt todella oli perhekeskeinen viikonloppu. Lauantain ja sunnuntain vietin kokonaan vain neljän seinän sisällä leipoen. Tehtiin aamusta iltapäivään erilaisia keksejä ja leipiä ensi viikonloppua varten, sillä silloin on pyhäinpäivä, dia de todos santos. Boliviassa se on suuri ruoan ja juoman juhla, ja tottakai muistetaan myös kuolleita läheisiä. Juhlasta kerron vielä enemmän ensi viikonlopun jälkeen, sitten kun tiedän, mitä kaikkea tapahtuikaan! Menemme vihdoin Serranon kylään, josta perheeni suku on kotoisin. Pikkuleipiä on nyt ihan älyttömästi, niitä kai annetaan muille, mutta toivon, että myös me saamme osamme. Vaivaa on todella nähty.



Lauantaina menin aamupäivällä leipomisen välissä katsomaan taas Erneston peliä, mutta tällä kertaa he hävisivät, vaikka pelasivatkin tosi hyvin. Ja Ernesto maalivahtina torjui monet maaliyritykset. Ja sitten neljältä koitti veljentyttömme, Rafaelan, 4-vuotissynttärit. Sitä ennen puhalsimme paljon ilmapalloja ja valmistelimme juhlaa. Ja onnekseni porukkaa ei ollut niin paljon kuin Mateon synttäreillä. Juttelin vieraiden kanssa aika paljon ja hekin saattavat tulla Serranoon viikonloppuna. Ja tottakai oli hieno kakku.

Illaksi olimme suunnitelleet suuria bileitä, sillä kaverimme, Cristian, oli viettämässä viimeistä viikonloppua sucreessa. Tiistaina oli hänellä suunta kohti Saksaa, menee sinne asumaan ja töihin. Mutta: häneltä murtui jalka lauantaina päivällä, kun oli Magin kanssa joella. Joten suunnitelmat kaatuivat siihen. Ja Lea oli kipeänä, joten minäkin jäin kotiin, vaikka meinasi vähän mieli mennä viihteelle. Sunnuntaina jaksoikin herätä aikaisin ja taas leipomaan (kello oli jotain puoli yhdeksän aamulla). Siinä se viikonloppu sitten menikin.

------------------------xxx---------------------------

Kesä on tuloillaan, ja niin myös sateet. Jos emme ensimmäisestä kerrasta oppineet, niin sitten ainakin toisesta. Tiistaina päätimme mennä vihdoin pitkästä aikaa tanssitunnille, joten sovin Lean kanssa näkevän puoli seitsemän (tunnit alkavat 19:15). Kun lähdimme töistä, alkoi sataa. Ei onneksi kovin paljon, sellaista tasaista ripottelua. Ukkonenkin jyrähteli ja töissä kun lapset söivät, meni valot puoleksi tunniksi. Näin Lean ja menimme ennen töitä vielä kahvilaan. Alkoi sataa aivan kaatamalla ja ukkostaa ja salamoida rajusti. Juoksimme lopulta tanssistudiolle, mutta paikka oli pimeänä. Odotimme katoksen alla puolisen tuntia, ja juoksimme sitten kotiin. Kotona olimme litimärkiä. Ei muuta kun vaatteet vaihtoon ja sitten perheen kanssa juttelemaan niitä näitä. Vaatteeni, jotka olin ripustanut maanantaina pesemisen jälkeen kuivumaan, olivat tietysti ulkona ja aivan märkiä.

Keskiviikkona oli uusi yritys tanssituntien suhteen, kun sääkin näytti paremmalta. Mentiin tunnille, mutta opettaja kertoi, ettei niitä enää ole. Ainoastaan aikaisemmin, kuudesta seitsemään. Suunta siis kotiin. Ja matkalla alkoi taas kaatosade ja ukkonen. Taas kotiin ja tällä kertaa Lean vaatteet olivat jääneet ulos pyykkinarulle...

Kesä Boliviassa on hyvin lämmin ja sateinen. Sadekausi osuukin juuri tälle ajalle, jonka täällä vietän. Onneksi päivisin on yleensä lämmin ja aurinkoa, ja yöllä sitten ukkostaa ja sataa. Sade on oikeastaan aika kiva, eipä toivottavasti lopu vesi kotoolta.

Festival internacional de la cultura + muita viikon tapahtumia

Torstaina pääsin toteuttamaan yhtä juttua to do -listaltani: konsertti. Silloin oli taas uuden juhlan aloitus ja siksi lähellä, teatro de aire libre:llä, oli ilmainen cumbia-konsertti. Menin sinne kaverini kanssa, ja yllätyksekseni paikka oli aika tyhjä. Esiintymässä oli kaksi bändiä, aika etelä-amerikkalaista meininkiä ja tykkäsin. Saavuttiin tunti konsertin alkamisesta ja näky oli kiva: penkeillä ei istunut niinkään moni vaan kaikki seisoivat ja tanssivat musiikin mukana. Se oli juuri sellaista niinkuin olin aikaisemmin kuvitellutkin: jos musiikki vie mukanaan, antaa viedä!


Viikonloppu meni aika rennoissa meiningeissä. Perjantaina mentiin töiden jälkeen Borikselle ja tehtiin lettuja - hyviä sellaisia. Päätettiin olla tämä viikonloppu aika tunnollisia, ja mentiin kymmeneksi kotiin. Lauantaina jaksoikin sitten herätä aikaisin siivoamaan. Kaverimme kysyivät, josko lähtisimme metsään heidän kanssaan. En olisi uskonut, että täällä on metsää. Ei kuitenkaan menty Lean kanssa, oli aika viettää perheen kesken päivää. Illemmalla näin kuitenkin kaveria ja katsoimme hänen luonaan kauhuelokuvan (taas), Woman in black. Se on brittiläinen elokuva, aika erilainen kauhuleffaksi, mutta hyvä. Paljon parempi kuin aikaisempi. Sitten taas jo kymmeneltä kotiin.

Sunnuntaina koko kaupunki oli täynnä tapahtumia, ja myös minun perheeni naapureiden kanssa järjesti yhden: grillijuhlat. Talomme ulkopuolelle tuotiin paljon pöytiä ja tuoleja ja naapuruston väki grillasi. Kaiuttimetkin tuotiin ja musiikki oli argentiinalaista. Aurinko porotti kuumuuttaan ja katukoirat odottivat itselleenkin lihapalaa. Lapset leikkivät pyöriensä ja vesipyssyjensä kanssa ja aikuiset juttelivat maailman menoja. Ja sitten minä. Minä olin huoneessani, väsyneenä (varmaan matalan verenpaineen takia?) ja liityin syömään oman kasvisruokani muiden seuraan ja katselin ihmisten touhuja. Jälleen kerran tuntui siltä, kun olisi tupsahtanut keskelle elokuvaa. Idea yhdessäolosta grillin ääressä oli mahtava, mutta en osaa itse oikein olla siinä mukana: johtunee siitä, kun en osaa oikein puhua enkä tunne ketään. Ja oloni oli mikä oli. Mukavaa kuitenkin!



Maanantaina koitti taas jo odotettu työpäivä. Ja paikalle oli tupsahtanut uusi vauva:

1-vuotias Sakarias Fernando. Hän oli saapunut taloon sunnuntai-iltana, eikä oikeastaan tehnyt mitään maanantaina, tuijotteli vain tyhjyyteen. Ei edes itkenyt. Eikä tykännyt olla sylissä, eikä oikein leikkinytkään. Surullistahan se oli, vuosi ollut äidin helmassa ja nyt kaikki muuttuu. Lidia oli vuorostaan jo tarpeeksi iso, ja oli siirtynyt vakituisesti pihalle vanhempien lasten kanssa. Sakariaalle vapautui siis sopivasti sänky.

Illemmalla näin Boriksen ja mentiin Sucreen suurimmille messuille, Vexpo:on. Se oli messukeskuksessa ja siellä oli lähes kaikkea: autoja, ruokia, vaatteita, pankkien standeja, uusia keksintöjä, sänkyjä, taikureita, tanssia, laulua, musiikkia... Kierrettiin paikka läpi maistellen viinejä ja suklaita ja mentiin ulkopuolelle syömään palat kakkua. (Täytynee aloittaa jokin herkkulakko nyt, täällä on vaan kaikki niin herkullista.) Katseltiin tyypillisia tansseja, niitä löytyy jokaisesta bolivian alueesta. Aika riensikin jo, ja olin luvannut olla kotona aikaisin. Host-äitini sanoi jopa kellonajan, mutta en oikein tajunnut sitä aluksi ja kiiressä sanoin vain si si ja matkalla ymmärsin lauseen tarkoituksen, mutta missasin kellonajan. Kymmeneltä on varmaan oikea aika, ajattelin, yhdeltätoista on jo myöhään. Myhöhemmin olisi ollut vaikka mitä esityksiä siellä, mutta ihan kiva oikeastaan olla aikaisin kotona. Äitini vaikutti tyytyväiseltä minuun ja oli tosi mukava ja join teetä. Kuulin, että Lea host-siskoineen oli myös messuilla, olisin siis varmaankin voinut olla pidempäänkin.

Tiistaina saavuin työpaikalle, eikä kukaan ollut lasten kanssa. Huoneessa he olivat yksin, pienimmät itkivät ja niin myös moni minun rakkaistani - ja tappelivat myös. Moikkasin kaikkia ja kaikki lapset kävelivät minua kohti, osa juoksi, ja ojensivat kätensä minulle. Reyna ja Maria Lidia halasivat. Ja sitten tuli tappelu: kuka voikaan olla kanssani ja kuka ei. Nostin halukkaat aidan toiselle puolelle leikkimään ja osan sellaiseen lelulaatikkoon (en tiedä, mikä heitä siinä kiehtoo mutta kaikki haluavat aina sinne). Taas toisten tukasta vetämistä ja itkemistä. Mikä kaaos! Sitten tuli Magi ja toinen työntekijä. Saatiin lapset rauhoittumaan ja leikkivät tosi kivasti.

　

Keskiviikkona rakastuin. Juan Carlosiin. Koko päivä meni oikeastaan hänen kanssaan leikkiessä, tai no, välillä vain se makasi mahani päällä ja ihmetteli huiviani. Ja yllätyksekseni poika ymmärsi sanat: Dame un beso (anna minulle suukko). Ja kuinka suloinenkaan on Juan Carlosin nauru! Hän ei naura turhan usein, ja tulen niin iloiseksi kun hän sitten nauraa tai hymyilee. Vaikuttaa siltä, että Carloskin on rakastunut muhun;) Jos leikin toisen lapsen kanssa, se itkee. Ja aina kun näkee minut, tulee luokse ja hymyilee! En edes halua ajatella sitä ikävää päivää, kun viimeisen kerran nään kultani käyvän nukkumaan. Hän on vain niin ihana, maailman suloisin lapsi.
Keskiviikkoiltana menin Lean ja Boriksen kanssa katsomaan ilmaista showta, jonka esiintyjä oli cirque du soleil:n klowni, Claudio Carneiro.



Esitys oli suurimmalta osalta pantomiimia ja ihan hauska sellainen. Kaikki ei ihan kolahtanut, mutta hyvä se oli käydä katsomassa.

Torstaina työpäivä meni aika nopeasti, vaikkakin lapset olivat aika itkuisia. Kuinka ärsyttävääkään on, kun lapsi itkee turhasta ja sitten jos sitä menee lohduttamaan, alkaa lapsi riuhtomaan ja läpsimään ja haluaa olla yksin. Sitten sitä itkua joutuu kuuntelemaan pitkän tovin. Nice... Lounastaessa huone tuntui turhan hiljaiselta. Missä ovat riehujakaksoset Luz ja Paz? Meille kerrottiin, että hekin ovat jo melko vanhoja, ja pikkuhiljaa siirtyvät pihalle ja olivat siellä nyt. Olihan kaikki toki helpompaa nyt, mutta tulen kaipaamaan heidän nauruaan ja pikku kepposiaan. Luz ja Paz ovat nimittäin hyvin villejä ja nauravaisia, ja usein "painivat" keskenään. Heidän leikkinsä näyttää välillä aika rajulta ja kun sitä menee lähempää rauhoittamaan, tytöt katsovat ja nauravat. Heillä on myös tapana napata joltain kenkä tai lelu ja juosta sen kanssa ympäri huonetta toinen lapsi perässä. Jos uhrina on ollut kaksonen, molemmat vain nauravat ja se on kaikista hauskaa. Mutta jos kyseessä on toinen lapsi, seuraa yleensä itkua. Tytöt eivät ota mitään turhan tosissaan ja jos toista itkettää tai sattuu, toinen silittää ja lohduttaa. Ja jos on aika mennä jonnekin, tytöt menevät sinne usein käsi kädessä. Toisaalta, nyt tulevaisuudessa tulen säästymään niiltä tappeluilta ja riuhtomisilta, jotka aiheutuvat ruokalappujen laittamisesta heille. Mutta kyllä ne hyvät puolet voittavat huonot. Sitten kun tarpeeksi moni lapsi on siirtynyt pihalle, alan varmaan työskentelemään molemmissa paikoissa.

Torstai-illalla oli odotettu Molotov-konsertti. Sitä varten kävin ruokatauolla hankkimassa itselleni lipun. Se oli hyväntekeväisyyskonsertti, ja jos halusi ostaa lipun, täytyikin ostaa lasten lelu. Sen pystyi sitten vaihtamaan sisäänpääsyrannekkeeseen. Hyvä idea, eikö?

Samalle päivälle sattui myös perheemme Erneston tanssiesitys, johon myös ostin lipun. Esityksen oli määrä alkaa 18.30 ja olin sopinut näkeväni kaverit kahdeksalta. No, unohdin tämän bolivialaisen ajan: esitys alkoi vasta klo 19:10 ja tanssiesitykset olivat hyvin pitkiä (ja yksinkertaisuutensa takia tylsiä). Erneston ryhmän esitys oli kahdeksas ja se alkoi vasta kahdeksalta. Sen jälkeen olin taas jo myöhässä ja pistin juoksuksi! Kännykästä oli loppunut saldo, joten en voinut kertoa myöhästymistäni. Jono oli konserttiin älyttömän pitkä, mutta saimme hyvät paikat. Ja konsertti oli älyttömän hyvä! Sekin oli teatro de aire libre:llä, eli paikassa ei ole kattoa, vaan on kuin suuri amfiteatteri. Keikka loppui kahdeltatoista ja Magi tuli meille yöksi (ei olisi voinut mennä niin myöhään enää kotiin) ja aamulla sitten töihin.

Perjantaina pääsin kokemaan jotain uutta töissä: pitelin sylissäni 2 kuukautta vanhaa vauvaa ja vaihdoin hänelle vaatteet. Voi kuinka hentoinen hän olikaan. Ja kuinka kevyt!
Mies tuli huoneeseemme, jutteli hoitajien kanssa, lähti. Valmistautuessamme syömään, joku puuttui. Clara! Mies oli adoptoinut tytön. Juuri kun Clarita oli oppinut kävelemään hyvin. Ja olimme puhuneet Magin kanssa vielä aamulla siitä, kuinka Clara on kiintynyt meihin. Ja nyt, poissa. Toisaalta ihana uutinen, tyttö sai varmasti hyvän kodin. Illalla olin ihan rättipoikkiväsynyt ja katsoin kaverilta lainaamani 007 - Skyfall -elokuvan (joka oli myös pakko katsoa -leffalistassani).

Ps. Sinä päivänä, kun olin kahvilassa julkaissut edellisen kirjoitukseni ikävästä ja siitä kuinka perheen kanssa on vaikeaa, menin kotiin ja perheeni oli älyttömän mukava. Istuttiin minä, äiti ja sisko pöydän ääressä juoden teetä ja jutellen. Kysyivät, missä haluaisin käydä ja voidaan tehdä joitain retkiä yhdessä. Ja vuorostani kyselin vielä talon säännöistä ja kerroin Magin tiukoista kotiintuloajoista. Sen jälkeen on mennyt tosi kivasti perheessä :)

Ikävä

Tänään se sitten saapui. Koti-ikävä. Tai oikeastaan helppouden ikävä: kaipaan suomen kieltä, tuttua ruokaa ja asioiden yksinkertaisuutta. Suurin ongelma on edelleen se, että espanjan kieli on niin hakusessa. Ruokapöydässä istun melkein aina hiljaa ymmärtämättä mitä ympärillä puhutaan. Pienessä päässäni sitten kehittelen itse tarinoita siitä, mitä ihmiset sanovat. Välillä tuntuu, että he puhuvat minusta.. Ulkona on sama asia. Jos joku puhuu minulle, en ensinäkään kuule (kuuloni on huonontunut tai sitten kaikki puhuvat älyttömän hiljaa) ja sitten kun kuulen, en ymmärrä. He yrittävät selittää espanjaksi paremmin, enkä siltikään ymmärrä, mutta olen vain "aaa sí sí!", koska eipä asialle mitään voi tehdä. Koko ajan täytyy keskittyä kuuntelemaan, muistelemaan ja ymmärtämään. Kyllähän minä yritän espanjaa opiskellakin, mutta se vie älyttömästi aikaa, koska muistini on niin huono. Turhauttavaa kun yrittää keskustella tai kysyä jotain, eikä ymmärrä vastausta ollenkaan. Sitten opettelen uudet sanat, mutta seuraavalla kerralla en vieläkään muista niitä.

Host-perheeni ärsyttää nyt. On päiviä, jolloin kaikki on tosi kivoja ja päiviä, jolloin tuntuu, ettei kukaan ole mukava. Tänään on se jälkimmäinen päivä. Haluaisin vain olla pois kotoa (jos tätä nyt voi sanoa kodiksi?) mahdollisimman paljon, mutta he eivät välttämättä siitä tykkää. Täällä ei ongelmista voi puhua suoraan joten en tiedä, onko perhe tyytyväinen muhun vai ei.

Olen ajatellut näinä päivinä paljon sitä, mitä aion tehdä suomessa kun palaan. Ajatukset meinaa karata tulevaisuuteen koko ajan, vaikka pitäisi nauttia hetkestä. Tää on melkein kuin kaamosmasennus mulla, vaikka ulkona on päivisin 25 astetta lämmintä ja aurinko paistaa seitsemään asti.

Töissä menee kuitenkin kivasti, ja se on tärkeintä. Lapset on joka päivä suloisia, juoksee halaamaan kun astun ovesta sisään.. Mutta: he ovat oppineet puremaan toisiaan (ja sergio mun ja magin varpaita). Tänään Maria Luz puri oikein pahasti Reynan poskea ja siihen tuli kunnon haava. Tappeluita tulee paljon, mutta onneksi on päiviä, jolloin kaikki on vain oikein söpöjä. Lidia on jo niin iso tyttö, että on osittain siirtynyt pihalle vanhempien lasten luo, Sergio ja Clara pystyvät jo melkein kävelemään kunnolla yksin ja pieni lapsi, Cristina, opettelee ja ehkä tällä viikolla ottaa vielä ensi askeleensa!

Flunssaa, naistenpäivä ja jalkapalloa

Alkuviikko meni multa ihan ohi. Syysflunssa koetteli kunnolla enkä voinut mennä töihin maanantaista keskiviikkoon. Söin, nukuin, söin taas ja nukuin. Maanantaina tosin näin kavereita, mikä ei osoittautunut niin hyväksi ideaksi, sillä tiistaina oli se vähäkin ääni kadonnut. Keskiviikkona saimme vihdoin henkilökorttimme ja pääsin kauppaan ostamaan suklaata: olin haaveillut suklaasta ainakin kolme päivää.

Minulla oli uskomattoman ikävä lastenkodin vauvojani ja viimein torstaina näin rakkaani taas. Ja voi kuinka paljosta olinkaan jäänyt paitsi! Lapset olivat kasvaneet paljon, Sergio oli ottanut ensimmäiset askeleensa, Juan Carlos muuttunut hulluksi (se vain itkee, huutaa tai makaa maassa tuijotellen kattoa) ja taloon oli saapunut myös uusi lapsi, noin yksi vuotias Clara. Tyttö oltiin jo kerran aikaisemmin adoptoitu, mutta nyt palautettu takaisin. Myös Clara oli ottanut ensimmäiset omat askeleensa alkuviikosta. Torstaipäivä menikin pitkälti Claran kanssa touhutessa ja harjoittelimme lisää kävelyä. Ilman tukea pystyi taas pieniä askeleita ottamaan ja tulemaan syleilyyni. Neidistä on tullut yksi lempilapsistani;) Lounaalla syöttäessäni pientä vauvaa, Cristinaa, ei verenpaineeni ollut tyytyväinen ja laski matalaksi. Meni taas näkö ja voimat ja kaikki, mutta Magin ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, kun hän huomasi mut istumassa penkillä aivan valkoisena. Ihan kuin hän olisi nähnyt aaveen.. Hoitajat sanoivat, että mun pitäisi käydä joka päivä sairaalassa mittaamassa verenpaineeni - tai oikeastaan voin (onneksi) tehdä sen myös lastenkodissa, sillä heillä on tarvittavat välineet. Pitänee sitä joskus tarkkailla taas.


Torstai-illalla Sucreessa oli paljon erilaisia ilmaisia aktiviteetteja, koska nyt on jokinlainen juhlaviikko (melkein joka viikko on juhlaviikko boliviassa), joten näin kaveria ja menimme ensiksi katsomaan lauluesityksiä la recoletaan, hyvin kaunis paikka. Sieltä jatkoimme yhteen teatteriin, jossa pääsimme katsomaan balettia. Jäimme sitten vielä ulos pyörimään vain (vaikka molemmat olimme kipeinä) ja kaikkialla oli niin hiljaista ja autioita. Kello löikin jo puoltayötä kun saavuin kotiin. Suljin ulko-oven, väänsin oven kunnolla lukkoon ja pam. Radio napsahti päälle olohuoneessa. Ääni oli tosi kovalla, mutta kanava ei ollut tarkka: kuului vain suhinaa. Helvetti, ajattelin, nyt kaikki heräävät. En tiedä, oliko tuo jokin hyvin kummallinen varashälytinsysteemi, tai sitten talossamme kummittelee. Olin tosi hämmentynyt eikä minulla ollut mitään ideaa, miten radion saisi suljettua, joten hiippailin vain omaan kerrokseeni. Ja silti suhina ja rätinä kuului kovaa. Jostain syystä en mennyt alakertaan takaisin sitä sulkemaan, kaikki oli jotenkin tosi outoa. Huomenna saan kaikkien vihat niskaani, mietin ja nukahdin.

Koitti perjantaiaamu, ja nousin varhain aamupalalle, sillä lähden aina töihin varttia vaille kahdeksan. Menin ruokapöytään, moikkasin perheenjäseniä ja kaikki olivat vain iloisia eikä kukaan sanonut minulle mitään radiosta. Lounaallakaan ei äiti ottanut asiaa puheeksi. Mutta niin, eihän se minun vikani ollut, että se päälle meni tai oli jo päällä (ehkä en vain kuullut sitä) tai sitten olen todella tulossa hulluksi, koko radiojuttu kuulostaa jälkeenpäin niin oudolta.


Perjantaina oli kansallinen naistenpäivä, eikä kaikissa työpaikoissa naisten tarvitse edes työskennellä tänä päivänä. Perheessämme kyseltiinkin, täytyykö meidän työskennellä normaalisti. Eipä meillä mitään poikkeusta ollut, olimmehan vapaaehtoisia, jotka haluavat työskennellä mahdollisimman paljon. Magi oli vuorostaan kipeänä, joten olin töissä yksin ja ainoana vapaaehtoisena. Jaloissani pyörikin koko ajan kolme lasta, aina joku itki kun ei päässyt syliin, toiset lapset tappelivat ja repivät toisiaan hiuksista huoneen toisessa päädyssä, minä sitten yksi lapsi kainalossa ja toinen kädessä menin riitaa selvittämään ja jouduin jättämään yhden yksin jonkun lelun kanssa, ja siitä sitten alkoi taas itku. Olin yksin huolehtimassa kahdeksasta lapsesta, sillä henkilökunnan huomio keskittyi vielä pienimpiin lapsiin. Väsymys myös painoi päätäni, mutta nautin ja selvisin. Olimme taas suunnitelleet kokkaavamme Boriksella illalla, mutta koska Magin vatsa ei olisi kestänyt ruokaa, pyörimme vain tunnin ulkona, kävimme yhdessä baarintapaisessa paikassa, jonka omistajat olivat kaverimme kavereita ja hyvin rentoa porukkaa. Toinen niistä jäi meidän kanssamme istumaan ja hän tiesi paljon euroopan maista ja Suomesta. Hän tiesi jopa suomen lipun, muut ympärillä olevat maat ja väitti, että Suomessa on kaupunki kokonaan lumen alla. Oli katsonut jonkun dokumentin aiheesta. Menimme aikaisin kotiin (Magi noudatti kiltisti kotiintuloaikojaan ja olin itsekin älyttömän väsynyt) kaupan kautta, sillä olimme Lean kanssa nälkäisiä ja löysimme pikanuudeleita. Mutustimme sitten ne kotona ja menimme vain huoneisiimme nukkumaan.

Lauantaina heräsimme jo kahdeksalta (perheessämme on tapana olla aikaisin hereillä aina) ja menimme kymmeneltä katsomaan siskonpojan, Erneston (7v) jalkapallopeliä siskomme Julin ja pienen Rafaela-tytön (3v?) kanssa. Kannustimme Ernestoa ahkerasti ja kuinka hauskaa olikaan katsoa lapsia tohkeissaan pelaamassa futista, aivan kuin olisivat supertähtiä, mutta kuitenkin aina joku kompastui omiin jalkoihinsa eikä taidot olleet tietenkään vielä huipussaan. Pelin lopussa tuomari vain puhalsi pilliin ja kaikki lähtivät kotiin. Ei kättelyä eikä selvyyttä siitä, kumpi nyt voitti. Juli onneksi kertoi minulle, että Erneston joukkue voitti ja joskus myöhemmin he pelaavat uudestaan. Täytynee mennä taas kannustamaan.

kaverit

Viikonloppu oli mahtava! Perjantaina halusimme juhlistaa ensimmäistä kuukautta Boliviassa, joten olimme sopineet näkevämme bolivialaisia kavereitamme Borista, Cristiania ja Simaria. Töiden jälkeen menin suoraan Magille ja pukeuduin magi-klooniksi (hän laittoi hiukseni ja lainasin kaikki vaatteet). Puoli kahdeksalta tapasimme muut ja suuntasimme kauppaan. Me tytöt teimme eurooppalaista ruokaa ja paikallisten oli tarkoitus tehdä bolivialaista. Kovassa peston puutteessa (olimme haaveilleet pestosta ainakin viikon) teimme pestopastaa ja valkosipulileipää. Ja ostimme tottakai kakun. Hengailimme Boriksen kotona, sillä hän asuu yksin veljensä kanssa isossa talossa. Meidän kokkailu vähän takkuili, kun emme osanneet sytyttää kaasuhellaa, uuni ei toiminut eikä kaupasta löytynyt kaikkia haluamiamme aineksia. Kakun jälkeen olimme kaikki älyttömän täynnä ja jotenkin se poikien ruoka jäi kokonaan tekemättä.

  Myöhemmin oli aika suunnata discotecaan, viimeinkin. Menimme ensiksi Mama Mia:an ja sitten vielä Mitosiin. Mitos on ehkä Sucreen suosituin baari, siellä soi kaikentyyppistä musaa ja sieltä bongasin myös paljon valkoihoisia, enimmäkseen saksalaisia. Mama Miassa musiikki oli pelkästään salsaa ja reggaetonia, mikä oli oikeastaan aika hauskaa. Tanssiminen baarissa on aivan erilaista kuin Suomessa; lantio pyörii niin naisilla kuin miehilläkin ja miehet todella osaavat tanssia ja kaverimme opettivat meille salsa-askeleet ( se oli juuri niinkuin tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa). Lea oli lähtenyt jo Mama Miasta väsyneenä nukkumaan, joten selviydyin pilkun jälkeen yksin taksilla kotiin jutellen koko matkan espanjaksi taksikuskin kanssa. Magi meni yöksi Boriksen taloon, sillä kotiintuloaika 23 ei oikein houkuttanut. Ja myös perheelle tämä on parempi vaihtoehto, sillä nyt heidän ei tarvitse olla huolissaan koko yötä tyttärestään. Boriksen koti onkin tätä nykyä myös Magin viikonloppukoti ja Magi on saanut oman huoneenkin.

Lauantaina nukuimme pitkään. Ja ääneni oli kadonnut. En pystynyt sanomaan mitään, koskaan ennen ei ole käynyt näin.. Johtunee joko hyvin kylmästä säästä tai savun määrästä sisätiloissa (tupakointi sisällä on ihan normaalia). Tapasimme taas iltapäivällä Boriksen ja Cristianin ja kävimme ostamassa (huonon) kauhuleffan ja meninne Borikselle katsomaan sen. Olimme aivan väsyneitä kaikki mutta aika oli taas lähteä juhlimaan! Tällä kertaa Cristianin synttäreitä. Suuntasimme ensin keskustaan katsomaan tanssiesitystä ja sieltä sitten Cristianin kaverille. Mietin kauan menisinkö vai en, oli niin vaikea olla puhumatta ja kaikki pitäisivät minua niin tylsänä kun en puhu mitään.. Muut kuitenkin vakuuttelivat, että ei se haittaa. Ilta oli tosi mukava, tutustuttiin paljon uusiin ihmisiin. He olivat tosi hauskoja, vaikken vitseistä paljoa ymmärtänytkään. Ja yksi oli taitava taikuri, joka esitteli kolikkotemppuja. Myöhemmin jatkoimme vielä Mitosiin.

　

Torstaina oli suurlakko, suuri mielenosoitus. Tästä syystä koulut ja työpaikat olivat kiinni ja olimme päivän vain kotona. Lapset pelasivat kaduilla jalkapalloa, kun autoja ei liikkunut ollenkaan. Iltapäivällä näimme Marcon, baarin tarjoilijan, ja menimme hänen kaverilleen (joka on oikeastaan baarin pomo) katsomaan elokuvan. Matkalla söimme jäätelöt ja Marco piti samalla pientä turistikierrosta ja kertoi yhdestä reggaeton-tanssikoulusta, täytyy mennä kokeilemään sitä joskus.. Leffan jälkeen kuuntelimme vielä musiikkia ja kävelimme kotiin. Mukavan rento ilta takana.


Pelkäsin vähän, että koko aikani Boliviassa viettäisin vain muiden vapaaehtoisten kanssa, enkä tutustuisi paikallisiin. Onneksi toisin kävi! Olen niin iloinen, että olemme tutustuneet tosi mukaviin ihmisiin, joiden kanssa viettää aikaa ja joiden kanssa voimme puhua espanjaa (ja englantia). Nyt alkaa elämä täällä sujumaan: on työpaikka, harrastus ja kaverit. On se jotenkin ihan eri asia olla epä-bolivialaisten kanssa kuin bolivialaisten. Pääsemme enemmän mukaan bolivialaisten nuorten elämään ja kokemaan paremmin bolivialaisen kulttuurin - asummehan nyt täällä enkä halua olla kuutta kuukautta kuin turisti. Maanantaina menimme taas Borikselle ja Boris ja Cristian tekivät aivan älyttömän hyvää vegeruokaa meille. Ei muuta, sitten takaisin kotiin vain.

Viime viikko meni muuten vain töitä tehdessä ja espanjan tunnit loppuivat. Saimme vihdoin viisumimme ja tulevana keskiviikkona käymme vielä hakemassa bolivialaiset henkilökortit.

Viikonloppu ja (taas) päivä mamá:na

Ensimmäisen työviikko takana ja koitti vihdoin odotettu viikonloppu. Perjantai-iltana suuntasimme jo tutuksi tulleeseen baariin (jonka nimeä en kuitenkaan muista..). Se on meidän Stamm-bar! Baarissa alkaa happy hour silloin, kun itse haluaa sen aloittaa. Ja kestää ensimmäisestä tilauksesta tunnin. Sinä aikana saa kaksi juomaa yhden hinnalla (esimerkiksi tequila sunrise 18bolivianoa). Aloitimme aikaisin yhdeksän aikoihin, sillä Magin täytyi mennä kotiin jo yhdeltätoista.. Tarjoilija tuli jossain vaiheessa luoksemme puhumaan ja kertoi, että hänen kaverinsa ovat tulossa tänne ja haluaisivat puhua englantia, joten voisimmeko hengata heidän kanssaan. Tottakai! Kaksi bolivialaista jätkää tulivat ja he opettivat meille juomapelejä. Myöhemmin seuraan liittyi lisää ihmisiä, myös paljon saksalaisia, jotka olivat heidän kavereitaan. Saksalaiset olivat myös vapaaehtoistöissä täällä. Magi joutui lähtemään, mutta minä ja Lea jatkoimme iltaa yhteen asti yöllä. Uudet kaverimme kertoivat, että lauantaina tapahtuisi taas jotain ja yksi pyysi meitä jopa kaverinsa häihin! Häihin meno on minun to do-listallani;) He myös kysyivät, jos lähtisimme vielä discotecaan heidän kanssaan, kun tarjoilijaltakin loppuisi työt pian. Emme kuitenkaan menneet; oli niin myöhä (eikä perheemme oikeastaan tiennyt, että olemme baarissa) eikä Magi päässyt mukaan. He lupasivat ensi viikonloppuna tulla, silloin on aika juhlistaa meidän one month in Bolivia (!!) -päivää.


Sitten koitti yö, kamala yö. Ja kamala aamu. Ja kamala päivä. Koko päivä meni sängyssä maateessa, lähes 38-asteen kuumeessa. Ja toinen silmäni oli kipeä. Aluksi se tuntui kuin darralta, mutta ei nyt kolmesta juomasta tule darraa.. Varmaan joku sopimaton ruoka tai aurinko (perjantaiaamu sujui parvekkeellä aurinkoa ottaessa ja espanjaa opiskellessa kun oppitunnit oli peruttu). Eipä menty häihin. Mutta Lea ja Magi näkivät kavereitamme. Hengasivat vain jossain, mutta kivaa kuulemma oli. Ensi kerralla haluan mukaan! Sunnuntaina oli suunnitelmani tavata baarin tarjoilija ja mennä katsomaan bolivialasta tanssia, mutta -yllätys yllätys- emme menneetkään. Minulle kerrottiinkin tästä, että "tehdään jotain" tarkoittaa täällä "EHKÄ tehdään jotain" ja "soitan sinulle huomenna" tarkoittaa "soitan sinulle, JOS muistan, jos on aikaa, jos jaksan". Eipä siinä mitään, menimme sitten Lean kanssa keskustaan kahville, sillä kotona emme jaksaneet olla. Aika lazy sunday se oli, mutta ihan kiva niin. Oloni oli parempi, mutta Magi oli saanut kipeyden.

Nyt olen lasten kuolassa. Vaatteeni, hiukseni. Tänään menin Magia myöhemmin töihin, sillä minun piti pestä pyykkia ja vihdoin talossamme oli taas vettä pyykinpesuun. Vauvojen luona oli jo sen verran vapaaehtoisia, että päädyin pihalle 2-5 v. luokse (jonne paikalliset vapaaehtoiset eivät näköjään halua). Väsytti aivan älyttömästi ja epäilin, etten jaksaisi kauaa näiden kanssa olla. En ymmärtänyt heitä ja he vain riehuivat. Mutta loppujen lopuksi aika menikin suhteellisen nopeasti. Meitä hoitajia he kutsuvat äideiksi, ja koko ajan joku huusi minulle: "mama, mama".  Lopuksi katsoimme yhdessä televisiosta jonkun lastenohjelman ja sitten oli aika tanssille! Hoitaja vaihtoi musiikkikanavalle ja tanssimme yhdessä. Paikalla ollut vastaava hoitaja käytti väkivaltaa aikaisempia enemmän. Jos lapsi vain itki maassa, hän löi. Ruokailussa läpsimistä tapahtui paljon, kun lapset eivät totelleet eivätkä pysyneet paikallaan. Ja sitten he toki rauhoittuivat. Lyömistä en voi koskaan hyväksyä, ja pahin seuraus on mielestäni se, että myös he oppivat lyömään. Vanhemmat lapset tuolla jo meitä auttaakseen yrittävät laittaa pienemmät kuriin satuttamalla, mikä ei ole yhtään hyvä asia. Kaikesta huolimatta vaikuttaa siltä, että kaikki tykkäävät kaikista ja rakastavat.

Aamulla espanjan tunnilla tajusin, etten enää osaa suomea! Tai sitten kielemme on niin köyhä, että meiltä puuttuu paljon sanoja..

"my MUM is HOT"

Tiistaina oli taas työpäivä ja kolme tuntia kului hyvin pallolla ja ilmapalloilla leikkiessä. Raskasta kuitenkin oli. Aina joku itkee maassa enkä tiedä, mitä on tapahtunut. Lapset yrittivät puhua kanssani mutta en ymmärtänyt sanaakaan. Lapsia rangaistaan lyömällä eikä vääriä tekoja selitetä, miksi ei niin saa tehdä. Omalla kielentaidolla pystyn vain sanomaan "no", "no" ja "no!", mutta haluaisin todella kertoa heille, mitä tehdä paremmin ja miksi. Saanpahan motivaatiota opiskeluun..
Yritän kaiken aikaa olla mahdollisimman oikeudenmukainen, mutta helppoa se ei ole. Leikimme esimerkiksi pallolla yhden tytön kanssa, ja pallo lentääkin pitkälle. Toinen lapsi huomaa pallon ja ottaa sen. Tyttö, kenen kanssa leikin, menee palloa hakemaan ja tulee riita. Kummalle kuuluu siis pallo? Repimistä ja riuhtomista kunnes toisella on pallo ja toinen itkee. Yritän siinä sitten selittää, että leikitään yhdessä ja onneksi välillä he ovatkin tyytyväisiä ehdotukseen. Pienemmät haluavat yleensä leikkiä vain kanssani. Ja ymmärrettäväähän se on. He ovat juuri siinä iässä, kun oma äiti on tärkein ja vain sillä on väliä. Pienet lapset eivät vielä ymmärrä, että vieruskaverikin on samanlainen lapsi, joka ajattelee ja tuntee samalla tavalla ja haluaa samoja asioita. Lastenkodin lapset tarvitsisivat todella jonkun, johon he voivat luottaa ja joka antaa kaiken huomionsa ja huolehtimisensa. Joka suojelee heitä kaikelta ja pitää heidän puoliaan. Yhdellä lapsista on t-paita, jossa lukee: my MUM is HOT.

Illemmalla menimme Joy ride -baariin (turistibaari) Astridin ja hänen kahden muun kaverinsa kanssa. Ja tietysti Magin ja Lean. Paikka oli kalliimpi, mutta tunti vierähti nopeasti. Sen jälkeen oli salsatanssia, johon emme kuitenkaan jääneet - olimme niiiin väsyneitä ja seuraavana päivänä odottaisi  uusi työpäivä.



Keskiviikkona menimme työpaikalle aamulla kymmeneltä. Ja pääsimme työskentelemään 0-2 vuotiaiden lasten kanssa! Aluksi hoitaja sanoi, että vaihdetaan vaatteet ja vaipat, joten ottakaa mukaanne jotkut. Siitä sitten kaappasimme kainaloon vauvan, ja minulle sattui onneksi hyvin kärsivällinen ja suloinen vuoden ikäinen Esperanza. Olin kaikista hitain hommassa mutta neiti odotti kiltisti. Sitten leikkimään! Kaikki sujui paljon helpommin näiden pienempien kanssa: He eivät puhuneet eivätkä pahemmin riidelleet. Tai välillä joku tönäisi toisen kumoon ja itkeminen alkoi. Ongelma oli nopeasti ratkaistu: vauva syliin, vähän hassuttelua ja vauva oli taas tyytyväinen ja nauroi. Usein itkeminen kuitenkin taas alkoi, kun laski lapsen maahan... Ja yksi ensimmäisistä tuttavuuksistani oli Andersson, n.2 vuotias poika. Hän vain itki ja itki ja sylissä oli tyytyväinen ja sitten taas itki. Onpas rasittava lapsi, ajattelin. Mutta sitten sain kuulla, että hän on kaikista uusin lapsi lastenkodissa, joten ymmärrän hyvin, miksi hän itkee. Pikkuinen on juuri hylätty:/

Leikkimisen jälkeen oli ruokailu ja syötin lempparilastani, Juan Carlosia ( I love these names!). Yllättävän paljon lapset söivätkin. Ensiksi keittoa, sitten toinen pääruoka, sitten omenaviipale, jälkiruokahyytelö ja vielä lopuksi mukillinen maitoa. Ruokailun jälkeen naamojen pesu (lapsi vain kainaloon ja toisella kädellä vettä naamalle) ja pienokaiset nukkumaan. Tiskasimme Magin kanssa ja suuntasimme kaupungille syömään yhteen vegemestaan. Ja aterian jälkeen vielä jäätelöt..

Lounaan jälkeen menimme takaisin vauvojen pariin. Ohjelma oli suunnilleen sama ja todella tykkään olla siellä! Hoitajatkin puhuvat kanssamme ja nauramme yhdessä lapsille. Yksi tyttö laittoi päähänsä ämpärin ja lähti ajelemaan pienellä autolla ympäri huonetta. Ja myöhemmin samaisessa autossa istui Juan Carlos, ja joku tyttö työnsi tätä. Parin minuutin päästä tyttö oli istumassa ja Juan Carlos pontevana työntämssä. Ja Juan C:lla oli punainen pusero, jossa luki: I <3 mom. voih. Kuudelta lapset taas nukkumaan ja me lopetimme tältä päivältä.

Seitsemältä menimme taas elokuviin (Täällä on ollut keskiviikkoisin aina ilmainen elokuva) ja katsoimme Koskemattomat - tottakai ranskankielisenä ja espanjankielinen tekstitys. Tämä on yksi niistä leffoista, jotka todella haluan nähdä ja tämä kyllä kannatti. Todella hieno filmi, suosittelen : )

　

Torstaina aamulla töihin ja iltapäivällä vihdoin maahanmuuttovirastoon. Ongelma. Taas. Jouduimme etsimään lakimiehen, joka kirjoitti virallisen dokumentin siitä, että haluamme opiskelijaviisumin vuodeksi. Tiistaina taas virastoon uudestaan. Ja viimeistä kertaa. Toivottavasti.


Töissä aika sujui mukavasti ja ruokailu on lempitapahtumani, sillä silloin olen Juan Carlosin kanssa. Hän on hyvin ponteva poika, joka touhuaa mieluusti yksin auton kanssa, mutta ei osaa vielä syödä itse ja tykkää olla myös sylissä ja katsella ikkunasta ulos. Tänä päivänä kävimme myös ulkona leikkimässä. Ulkona olin pienen pojan kanssa (jolla myös älyttömän suloinen nimi, jota en nyt muista). Pojalla on joku kehitysongelma: hänellä ei ole voimaa jaloissa tarpeeksi eikä siksi pysty itse kävelemään. Kun tulimme takaisin sisälle, pienokainen nukahti syliini. Tui. (Se oli suloista siihen asti, kunnes kuola alkoi valua pitkin käsivarttani...)

Bolivialaista kahvia, bolivialaista tanssia ja perisuomalainen suihku

Tänään se päivä vihdoin koitti: ensimmäinen työpäiväni. Sitä ennen tietysti espanjan oppitunnit (joista älyttömästi läksyä) ja käväisy maahanmuuttovirastossa. Oppituntien jälkeen menimme kahvilaan, koska Oscarin piti mennä kopioimaan vielä joitain papereita ja koska olimme kaikki älyttömän väsyneitä: yömyöhään naapurissa soitettiin kovalla musiikkia ja laulettiin mukana ja äänieristykset täällä ovat mitä ovat - eli niitä ei ole. Maitokahvi kiitos. Ja brownie (jonka hinta 2 bolivianoa)! Tovin odottelumme jälkeen pöytäämme kiikutettiin isot kahvikupit ja kannu, jonka sisältö paljastui yllätykseksemme kuumaksi maidoksi. Ymmärsiköhän se tarjoilija meidät nyt ihan oikein... Lopulta tarjoilija toi paljon pienemmän kannun, joka sisälsi tilkan hyvin vahvaa kahvia. Yksi kahdeksasosaa siis kahvia ja loput maitoa - ja hyvää oli. Maahanmuuttovirastossa taas odottelua ja ihmettelyä. Ja lounaan jälkeen sinne takaisin. Sitten viimein allekirjoitus ja iso huokaus. Käteltiin ja virkamies sanoi: "Hasta la jueves!" Mitä?!? Torstaina taas?! Onneksi selvisi, että silloin saisimmekin jo bolivialaiset henkilökortit ja oleskeluluvat.


Sitten suuntana Tata San Juan De Dios! Päästiin sisään ja nunna ohjasi meidät pihalle 2-5 vuotiaiden luokse, vaikka yritimme selittää, että olisimme aluksi mielummin pienempien lasten kanssa, sillä kielitaitomme on vielä niin onneton. "Ei se mitään." Löysimme pian itsemme sisäpihalta, just me and Magi. Ja pyöri siellä pari lastakin. Ja hollantilainen tyttö Astrid, joka oli myös vapaaehtoisena, mutta ei ICYEn kautta. Yritimme kysyä, mitä tehdä, mutta kukaan henkilökunnasta ei puhunut kanssamme. Luoksemme tuli lapsia ja lähdimme heidän kanssaan leikkimään. Olimme siellä kolme tuntia, eikä kukaan aikuinen tullut luoksemme juttelemaan, kysymään nimiä, neuvomaan mitä tehdä, näyttänyt enempää paikkoja, ei mitään. Mutta lapset puhuivat sitäkin enemmän. Oli molemminpuoleista turhautumista, kun en ymmärtänyt eikä lapsi välttämättä saanut mitä halusi. Sylissä he tykkäsivät olla, sen ymmärsin. Ja aurinkolasini olivat myös hyvin mielenkiintoiset. Vähän vanhemmat lapset (4-5v.) toimivat pienempien isosisarina ja opettivat minulle, missä on esimerkiksi vessapaperia ja miten vesihanan saa auki ja missä on roskis. Välillä joku veti toista hiuksista tai lapsi kaatui: minä sitten siinä lohduttamaan. Lasten ajatukset sain pian muualle keksimällä leikin: Osaatko värit? Sisäpihan seinille oli maalattu erilaisia eläimiä, lapsia, Mama Maria ja Jeesuksen kuva (lastenkoti on katolilainen). "Qué color es esto?" ja yhdessä opettelimme värejä läpi pihan. Leikkiin tuli mukaan useampi lapsi ja kyselin myös eläimiä. Oman kielitaitoni takia välillä olin vain si si (eläimistä osaan vain kissa=gato, koira=perro ja pulu=paloma) ja toivottavasti lapset eivät oppineet nyt ihan väärin. Jeesuksen ja vauvan he tunnistivat nopeasti. Hauskaa oli, kunnes lopuksi oli päivällisen vuoro: sitä ennen lasten on pestävä kädet. He eivät meinanneet totella ja minun auktoriteetilla ei vielä pahemmin lapsia patistella. Paikalla oli muutama vakkarityöntekijä, jotka saivat lapset lopulta suunnilleen järjestykseen. Ja sitten oli minun ja Magin vuoro lähteä tanssitunnille!

Matkasimme bussilla (melkein) onnistuneesti ja suuntasimme studiolle. Olimme kertoneet, että olemme tanssineet aikaisemminkin ja tason pitäisi olla hyvä. Mutta se osoittautuikin aika helpoksi: koko tunti oli kuin alkulämppää, muutama eri sarja vain. Kuin Elixian jumppatunnilta. Luulin bolivialaisilla olevan rytmi veressä ja että lantio pyörisi kuin itsestään. Mutta me eurooppalaiset vaikutimme olevan jopa parempia kuin he ja yritimme kysyä vaikeampaa ryhmää mutta vastausta emme oikein saaneet, paitsi että huomenna samaan aikaan. Menemme ehkä Astridin kanssa salsa-kurssille huomenna, vaikkei se varmaankaan yhtään vaikeampaa ole.

Tanssitunnin jälkeen haaveilin suihkusta: viimeksi olin pessyt hiukseni viikko sitten. Ja aamulla heittänyt sangollisen kylmää vettä päälleni peseytyäkseni. Pääsin kotiin ja - ei vettä. Vieläkään. Koko talossa. Sisäpihamme ulkohanasta oltiin saatu vettä (joka ymmärtääkseni on melko likaista) ämpäreihin ja sain ämpäreistä itsellenikin vähän. Osan keitin liedellä ja sekoitin kylmään veteen. Sitten muistelemaan supisuomalaista peseytymistä. "Suihkun" jälkeen olo oli raikas ja ihana ja vihdoin sain pestyä hiukset. Ilman vettä on vaikea elää, mutta sitten näinä hetkinä, kun olo on suihkunraikas, osaan enemmän nauttia kaikesta ja arkiset asiat tuntuvat luksukselta. Ja tykkään enemmän sangollisesta lämmintä vettä kuin suihkusta, josta tulee epätasaisesti kylmää:)

Elämä Sucressa

Sucre on ihana kaupunki. Se on paljon pienempi ja rauhallisempi kuin La Paz ja opin nopeasti liikkumaan paikasta toiseen. Talot ovat kauniin valkoisia ja ilta-aurinko on älyttömän kaunis. Täällä bussit muistuttavat enemmän Suomen joukkoliikennettä, vaikka pysäkkejä ei olekaan. Mutta bussit on numeroitu ja ne on isompia (ehkä puolet suomen busseista). Pikkuhiljaa tämä alkaa tuntua jo kodilta, ja pikkuhiljaa alan rakastaa Sucrea. Ärsyttävää Boliviassa on kuitenkin se, että katujen kojuilta meiltä eurooppalaisilta pyydetään aina korkeampi hinta. Siksi ostammekin tavaramme oikeasta kaupasta, vaikka kaduilla olisi ehkä halvempaa. (Bolivian kuuluisi olla halpa maa, mutta ainakaan suklaan hinta ei hirveästi poikkea suomen hinnoista:( ) Löysin kuitenkin tunnetulta kauppakadulta korvikset viidellä bolivianolla;) En malta odottaa, että menemme shoppailemaan vaatteita! Ja kävimme Magin host-veljen avustuksella tutustumassa yhteen tanssikouluun, maanantaina menemme kokeilemaan (reggaetonin, salsan ja hip hopin sekoitus...) .


Elämä perheessä on muuttunut yhä helpommaksi ja alan löytää pikkuhiljaa paikkani täältä. Teen Jimelan ja Rosan (kotitöitä tekevät tytöt) sekä Lean kanssa erilaisia hommia, tiskaamme esimerkiksi aina aterian jälkeen astiat. Tiskivuori on lounaan jälkeen valtava ja puoli tuntia kuluu helposti sitä purkaessa. Oikeastaan olen alkanut tykkää tiskaamista ja pöydän siivoamisesta ja muista kotihommista. Perheen nuoret huolehtivat näistä hommista, joten koen olevani osa perhettä tekemällä samalla tavalla. Lounaan tiskaamisen jälkeen on yleensä noin puoli tuntia aikaa ennen lähtöä erilaisiin aktiviteetteihin (tällä viikolla olemme tehneet turistikierrosta hautausmaalle, linnoitukseen, elokuviin.. ja seuraavina viikkoina työskentelemmme illalla). Ja aamuisin opiskelemme vielä ensi viikon espanjaa oppitunneilla. Päivään on muodostunut tietty rutiini: aamupala on aina kahdeksalta ja yhdeltä on lounas. Iltaisin juomme vielä teetä ennen nukkumaanmenoa. Tiistaina ja keskiviikkona pesin vihdoin pyykkiä (käsin tietysti) ennen kaupungille lähtöä. Parvekkeella on pyykkinaru ja vaatteet kuivuvat siinä hetkessä paahtavan Auringon alla. Päivällä aikaa ei ole paljoa, mutta iltaisin on ihana sulkeutua huoneeseen esimerkiksi vain kuuntelemaan musiikkia.

Joskus perheessä on toki vaikeaa. Viikonloppuisin en tiedä, kuuluisiko minun olla perheeni kanssa vai ei; he eivät hirveästi kysele mitään tai pyydä minnekään ja jos kyselevät, en aina ymmärrä. "Despues de dos semanas, vas a entender", sanovat. Ehkä kahden viikon päästä puhunkin heidän kanssaan enemmän.. Vettä on nykyään alakerrassa (paitsi esimerkiksi tänään ei lounaan jälkeen sielläkään) mutta minun ja Lean kylppärissä vain välillä. Suihkun pitäisi toimia yöllä, 23-05 välillä. No, sitten valvomme väsyneinä myöhään ja suihku alkaa toimia kahdeltatoista, jos silloinkaan. Syy on jotenkin paineessa, sillä talomme on rinteessä ja kylppärimme on kolmannessa kerroksessa. Voimme käyttää perheen suihkua, jos siellä on vettä - edes vähän.

Tänään on opiskelijoiden ja myös kevään päivä. Kaduilla on paljon väkeä ja illalla ilotulituksia. Myös me menemme vähän illanviettoon keskustaan vapaaehtoisporukalla. Eilen menimme illalla koko perheen voimin katsomaan yhteen kouluun tanssiesityksiä, joissa myös Rosa oli mukana nätti puku päällään. Sitä ennen iltapäivällä menimme maahanmuuttovirastoon. Mutta tänä vuonna kaikki näyttää olevan vaikeampaa kuin ennen; työntekijöiden mukaan meidän olisikin pitänyt anoa tänne turisti- tai opiskelijaviisumia 30 päiväksi (nyt meillä kaikilla on muu syy -viisumi). Virkamies soitti puheluita, me odotimme. Ja odotimme. Meidät pyydettiin tulemaan illemmalla uudestaan ja menimme. Ja taas odotimme ja taas oli ongelmia, joita en oikeastaan ymmärtänyt. Maanantaina menemme vielä uudestaan sinne ja toivottavasti nyt onnistaa, muuten matkaamme taas bussilla La Paziin, eikä se bussimatka ole mitenkään herkullinen.

Lapset täynnä rakkautta

Maanantaina iltapäivällä pääsimme vihdoin tutustumaan projekteihimme. Lastenkodin "äiti" on vanha ja lempeä nunna, joka näytti meille paikkoja. Ensiksi pääsimme näkemään pienet lapset, alle kaksi vuotiaat. Talossa on neljä vastasyntynyttä taaperoa, jotka olivat älyttömän söpöjä (vaikkakin vain joko itkivät tai nukkuivat). Hieman vanhemmilla oli jumppa menossa ja he opettelivat liikkumaan ja kävelemään. Sitten menimme ulos, missä oli noin kolmesta viiteen vuotiaita. Kun he näkivät meidät, juoksivat he luoksemme hymyillen ja halasivat. Ja katsoivat pienillä nappisilmillään. Meinasi alkaa itkettää, lapset olivat niin täynnä rakkautta ja ansaitsevat hyvän elämän. Jatkoimme talon kiertelyä ja lapset olisivat halunneet tulla mukaan. He ottivat käsistämme kiinni ja hyppivät ja yrittivät viedä meidät kanssaan leikkimään, mutta nyt ei ollut siihen aikaa. Myöhemmin kyllä! Pääsemme tosin aloittamaan siellä vasta ensi viikolla, sillä nyt talo oli täynnä opiskelijoita, jotka tekevät siellä vielä vapaaehtoistyötä. Boliviassa opetussuunnitelmaan kuuluu, että lukiolaisten täytyy tehdä tietty ajanjakso sosiaalityötä - useimmiten lasten parissa - ja siksi emme voi vielä aloittaa siellä. Ikävä juttu meille, mutta mahtava juttu lapsille.


Nunna kertoi, että ennen monet eurooppalaiset (esimerkiksi italialaiset, espanjalaiset, ranskalaiset) adoptoivat paljon lapsia, mutta muutava vuosi sitten Bolivian government kielsi tämän. Se haluaa ulospäin näyttää, että nykyään Boliviassa kaikki on hyvin eikä se tarvitse apua muilta mailta. Nyt monet lapset, kun he täyttävät kuusi, siirtyvät vain lastenkodista seuraavaan. 3-5 vuotiaita lapsia on 24 kappaletta ja pienempiä parisenkymmentä. Onneksi tällä viikolla kaksi lasta saavat uuden perheen!


Toisin kuin Euroopassa yleisesti uskotaan, bolivialaiset eivät ole kovin tyytyväisiä presidenttiinsä. Hän on muuttanut lakia aina tarpeen vaatiessa - esimerkiksi pitkittänyt presidenttiuran mahdollisuutta ja siksi hän onkin nyt kahdeksatta vuotta presidenttinä. Nykyään armeijan rahoitus on älyttömän suuri, sillä "USA on suuri uhka". Eurooppalaisistakaan ei kuulu pitää. Moralesia syytetään siitä, että se suosii alkuperäisväestöä ja syrjii muita bolivialaisia. Sen sijaan, että oltaisiin rakennettu enemmän esimerkiksi sairaaloita, on rahat käytetty uusiin jalkapallokenttiin ja muihin sen kaltaisiin juttuihin.

Onhan Evo Morales tehnyt paljon hyvääkin. Hän on tukenut alkuperäisväestöä ja rakennuttanut kouluja ja nykyään tuoreita äitejä tuetaan rahallisesti, vaikka summa ei olekaan suuri. Hän on myös aloittanut kampanjan lukutaidottomuuden vähentämiseksi. Evo Morales on syntyperältään aimara, ensimmäinen alkuperäisväestöön kuuluva presidentti. Hän on muuttanut päätöksentekoa yksinkertaisemmaksi ja on tullut jollain tapaa "lähelle kansaa": hänen kuvansa voi bongata lähes jokaisesta mainoksesta ja virastojen seinältä.

Finally home

Torstaiaamuna oli suunta kohti maahanmuuttovirastoa anomaan oleskelulupaa. Meidän oli tarkoitus viedä sitä ennen matkatavarat valmiiksi ICYEn toimistoon, sillä illalla lähdimme Sucreen, omaan kaupunkiini.  Sucre on tunnettu makoisasta suklaasta ja valkoisista taloistaan.


Otimme siis matkalaukkumme ja aloimme raahata niitä hissiin. Suunnitelma oli mennä Natalian ja hänen äitinsä kanssa autokyydillä. Painavan matkalaukun raahaaminen niin korkealla ei tehnyt minulle hyvää. Hississä harmaat pisteet alkoivat täyttää näkökenttäni. "I can't see. I really can't see!", lopulta sanoin. Heikotti enkä pystynyt enää kuulemaan kunnolla. Natalia ohjaisti käteni hänen olkapäilleen, sain niistä tukea. Mentiin takaisin Natalian kotiin, minut ohjattiin sohvalle. Näköni alkoi pikkuhiljaa palautua, hahmotin katon, sohvan, ihmiset. Sain cocateetä ja leipää. Oloni parani nopeasti. Luulin korkeudesta johtuvan huonon olon olevan enenmmänkin päänsärkyä, mutta tuntemukset ovat hyvin yksilöllisiä; joillekin tulee darrantapainen olo, joillekin ei tule mitään ja joillekin käy samalla tavalla kuin minulle.


Jätimme matkataarat taloon ja menimme Natalian äidin kyydillä suoraan maahanmuuttovirastoon. Olisin voinut käydä lääkärillä, mutta oloni oli jo parempi, niin mitä turhia. Maahanmuuttovirastossa odoteltiin, mutta heidän käytäntönsä oli muuttunut viime vuodesta: Oleskelulupaa saa hakea vasta, kun 30-päivän viisumista on enää 10 päivää jäljellä. Päivä menkikin sitten kaupungilla pyöriessä muiden vapaaehtoisten kanssa ja kävimme syömässä aivan älyttömän hyvässä vegeravintolassa.


Viideltä kokoonnuimme ICYEn toimistoon ja lähdimme sieltä sitten Natalian kotiin hakemaan tavaramme ja sieltä sitten bussiterminaaliin. Me, eli minä, Magi, Lea ja Sucreen vastaava työntekijä Oscar yritimme saada isojen matkalaukkujen kanssa taksia terminaaliin, mutta mikään taksi ei ottanut meitä kyytiin. Vartti aikaa ennen bussin lähtöä. Päädyimme ottamaan kaksi taksia, ja ehdimme juuri ja juuri bussiin. Sanottiin, että bussissa ei ole lämmitystä ja yöllä tulee älyttömän kylmä. Mutta lämmitys pysyi vahvana koko matkan ajan ja kaipasin jo viileyttä, sillä päähäni särki ja meinasi oksettaa. Pysähdyimme yhdeltä yöllä ulos, jossa piti olla kylmä, mutta mielestäni oli lämmin. Joimme teetä ja jatkoimme matkaa. Bussimatka kesti 13 tuntia, mutta aika meni nopeasti nukkuessa ja jutellessa Oscarin kanssa.
Sucreessa asun Lean, berliiniläisen tytön, kanssa Prado-perheen luona. Perillä meitä odotti minun ja Lean host-sisko (jo aikuinen nainen), joka vei meidät kotiin. Talo vaikuttaa kivalta, meillä on kokonaan oma kerros, jossa kaksi huonetta ja kylppäri. Host-vanhempani ovat jo päälle 70-vuotiaita, mutta täällä pyörii pieni poika ja kaksi vähän vanhempaa tyttöä, jotka tekevät kotitöitä. Kukaan ei puhu englantia ja yritämme selviytyä onnettomalla espanjan kielellämme. Tunsimme ensimmäisenä päivänä olomme aika ulkopuolisiksi, kun kukaan ei puhunut kanssamme ja koimme pienen järkytyksen, kun kuulimme, että joudumme itse ostamaan pyykinpesuaineen ja vessapaperimmekin.



Päivän nukuimme ja lähdimme sitten vapaaehtoisporukalla ulos katsomaan karnevaalia. Karnevaali oli yksi Bolivian suurimmista, ja se kestää kaksi päivää. Ihmiset tanssivat kaduilla, soittavat ja laulavat. Perjantaina esiintyivät eri koulut, lauantaina pitäisi olla isompi juhla, joka alkaa päivällä ja loppuu kolmen neljän aikaan yöllä. Esta fiesta muy grande! Kävimme nelistään vielä syömässä yhdessä ravintolassa. Tiimimme on mielestäni hyvä, ja jaan mielelläni kokemukseni heidän kanssaan. Illemmalla jäimme Lean kanssa odottamaan puistoon, kun Oscar kävi saattamassa Magin kotiin. Tottakai alkoi sataa ja paljon. Odotimme Lean kanssa märkinä erään puun alla ravintolan lähellä. Sieltä tuli yksi ravintolan työntekijöistä luoksemme ja pyysi sisään lämpimään ja kuivaan. Emme kuitenkaan ymmärtäneet aluksi ja olimme vain no no. Jälkiviisaana tietysti minua alkoi kaduttaa, kuinka hölmöiltä olimmekaan vaikuttaneet! Lea lupasi, että menenmme sinne toisen kerran, sieltä saa kasvishampurilaisia...;)

Lauantaina heräsimme kahdeksalta aamiaselle, joka koostuu teestä ja leivästä. Teetä on tullut täällä litkittyä jo enemmän kuin tarpeeksi, mutta siihen on tottunut ja tee on oikeastaan aika hyvää. Autoimme Lean kanssa ruoanlaitossa kuorimalla perunat ja päivällä lounastimme suurella joukolla; talossa pyöri kolme pientä lasta, kaksi kotitöitä tekevää tyttöä (jotka ovat host-siskomme lapsia), kolmas vähän vanhempi tyttö ja kaksi host-siskoa puolisoineen. Jompi kumpi miehistä saattoi olla host-veljeni, en oikein ymmärtänyt.. Ja tietysti paikalla olivat myös host-vanhempani. Host-siskomme toi edellisen vapaaehtoisen vanhan nettitikun, ja yhdessä saimme sen sitten toimimaan. Hän lupasi myös tulla meidän kanssamme kauppaan lataamaan sen ja toisen nettitikun, jonka myös löysimme. Menimme sitten siskojen ja lasten kanssa autolla keskustaan katsomaan karnevaaleja. Tanssijoilla oli upeita pukuja. Näkyä voisi verrata ehkä Suomen samba-karnevaaliin, tämä oli tosin kymmenen kertaa isompi ja hienompi. Koko sucre oli kokoontunut keskustaan nauttimaan musiikista, tanssista ja ilotulituksista. Tämä päivä on myös yksi niistä harvoista poikkeuksista, kun ihmiset saavat juoda alkoholia kadulla. Normaalisti se on rikos, josta joutuu kahdeksaksi tunniksi vankilaan.


Illemmalla Oscar ja Magi liittyivät seuraamme ja menimme taas ravintolaan, mutta tällä kertaa vain juomaan herkulliset juomat. Menimme takaisin kotiin, ja äitimme vaikutti paljon mukavammalta kuin ennen. Ehkä hänellä oli vain huono päivä eilen. Hän kysyi vointiamme ja sanoi, että voimme nukkua pitkään, olihan sunnuntai (sunnuntai on espanjaksi domingo, ja sitä kutsutaan myös dormingoksi. Dormir=nukkua). Enää ei haitannut edes se, että talosta oli loppunut vesi. Emme voineet käydä vessassa ja hampaatkin pesimme vesipullosta löytyneen vesitilkan avulla. Kuulin, että välillä täällä on oltu ilman vettä neljäkin päivää, toivottavasti nyt ei käy niin.

Yungas

Perjantaina lähdimme viiden päivän leirille Yungasiin, Coroicoon. Bussi kulki vuorien yli ja ah, mitkä näkymät! Reitti näytti tosin vaaralliselta, enkä ihmettele yhtään, miksi sitä kutsutaan "carretera de la muerta",  kuoleman tie. Bussi mahtui tielle juuri ja juuri ja vieressä oli monen kymmenen - jollei jopa sadan - metrin pudotus. Autoja tuli muutama vastaan, ja ohittaminen oli hyvin haastavaa. Pääsimme kuitenkin ehjinä perille ja oli todella lämmin. Alueella oli paljon moskiittoja, mutta aivan erilaisia kuin Suomen hyttyset; nämä ovat kuin isoja banaanikärpäsiä, enkä edes aluksi tajunnut, että ne ovat ne, jotka tekevät kutiavia, verta vuotavia puremia kaikkialle. Hyttysmagneettina toimi selvästi Magi, me muut saimme tyytyä vain muutamaan puremaan. Ostimme ennen lähtöä B-vitamiinia, sillä se kuulemma pitää hyttyset kaukana ja minun tapauksessa se tepsikin. Suomen kesä on täynnä hyttysiä, miten en voinut tietää tätä ennen?


Jakauduimme aika nopeasti kahteen eri ryhmään. Saksalaiset muodostivat siitä toisen ja me muut toisen. Jaoin huoneeni kahdeksan muun kanssa, joista kuusi oli saksalaisia. Voitte siis hyvinkin arvata, että leirin aikana kuulin paljon enemmän saksaa kuin englantia tai espanjaa. Huoneessa oli myös ruotsalainen Hedvig, jonka kanssa pääsin puhumaan vähän ruotsiakin. "Porukkaani" kuului siis Hedvig, Azusa, Magi ja yleensä vielä joku muu, sveitsiläinen tyttö Alina ja saksalainen Lea. Mitä pidemmälle leiri eteni, sitä yhtenäisemmäksi koko ryhmä tuli.


Leirillä söimme paljon. Bolivialaiseen hienoon ateriaan kuuluu normaalisti alkupala, esimerkiksi pieni salaatti. Sen jälkeen on keitto ja sitten toinen pääruoka. Lopuksi oli vielä jälkiruoka. Ruoka oli todella hyvää ja joukostamme löytyi onneksi paljon kasvissyöjiä. Toisena iltana Olivia ja Natalia kävivät ostamassa viereisestä kylästä meille suklaata. Kun sana levisi suklaan saamisesta, alkoivat kaikki kaivaa lompakoistaan kolikoita ja kertoa, mitä suklaata haluaisi. Yömyöhään mussutettiin sitten suklaata tyytyväisenä, vaikka maku oli hieman pettymys. Ensimmäinen asia, jonka Suomessa teen, on ostaa levy Fazerin sinistä.


Opiskelimme espanjaa joka päivä kolme tuntia. Meidät jaettiin ryhmiin, ja minä olin niistä keskimmäisessä. Ensimmäinen tunti tuntui vaikealta: meidän piti heti kertoa, millainen on kotimaamme ja -kaupunkimme, millaiselta La Paz vaikutti, millainen viimeinen lukemamme kirja oli, jne... Minulla oli jo vaikeuksia selittää tai keksiä suomeksi vastaukset, niin espanja ei tehnyt sitä yhtään helpommaksi. Ajattelin jo, että haluan vaihtaa beginners-ryhmään, mutta selvisi, etten ollut ainoa kujalla oleva, joten päätin sinnitellä. Kun espanjaan tottui, tuntui ryhmä juuri sopivalta: Kävimme läpi aikamudot, jotka olin jo osan opetellut koulussa. Tunnit olivat sopivasti jatkoa vanhoihin opiskeluihini. Silti espanjan osaamiseni tuntui riittämättömältä, haluaisin jo pystyä puhumaan ja ymmärtämään sujuvasti!

Meillä oli joka päivä erilaisia aktiviteetteja. Toisena päivänä teimme retken vesiputouksen äärelle, ja siellä pystyivät myös halukkaat uimaan. Aurinko paistoi ja ympärillämme vilisi perhosia, jotka tulivat mielellään oleskelemaan iholle tai lentelemään eteemme. Paikka oli aivan kuin jostain Disneyn elokuvasta. Kolmantena päivänä saimme mennä viereiseen Coroicon kylään hengailemaan. Osa meni internet-mestaan, osa kauppaan ja minä ja Magi vain seikkailimme ympäriinsä ja seuraamme liittyi pieni katukoira, Jorge. Löysimme syrjäiseltä seudulta pienen hylätyn näköisen leikkipaikan, ja keinussa aika kuluikin mukavasti. Neljäntenä päivänä oli suuntana läheinen uima-allas ja auringosta nauttiminen. Viimeisenä iltana meillä oli pienet juhlat; oli bolivialaisia drinkkejä, musiikkia ja opettelimme bolivialaisia tansseja. Olimme pian aika väsyneitä ja menimme Magin kanssa yhteen syrjäiseen huoneeseen, jossa oli sohvia. Juttelimme painajaisista ja kaikesta pelottavasta, kunnes tajusimme, että ehkä on aika mennä nukkumaan; vilkas mielikuvituksemme sai huoneen vaikuttamaan pelottavalta ja tunnelma oli kuin kauhuelokuvasta.


Joka ilta meillä oli cultural night, eli kerroimme vuorollamme omasta maastamme esimerkiksi laulun, tietovisan tai leikin avulla. Ensimmäisenä iltana oli saksalaisten vuoro ja he olivat jakaantuneet kolmeen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä opetti meille saksankielisen Jaakko-kulta-laulun. Toinen ryhmä oli tehnyt pienen näytelmän, jonka avulla he kertoivat Saksan nähtävyyksistä. Kolmas ryhmä oli tehnyt perinteistä saksalaista ruokaa. Toisena iltana oli Suomen, Itävallan ja Englannin vuoro. Minä ja Magi stressasimme koko päivän siitä, mitä tekisimme. Kertoisinko Angry Birdsista, Nokiasta ja joulupukista ehkä? Viimeinen puoli tuntia ennen esittämistä keksimme. Minä kerroin lyhyesti suomalaisista ja sitten leikimme leikkiä Helsinkiläinen bussipysäkki, joka kertoo hyvin stereotyyppisesti suomalaisuudesta. Leikissä ollaan ringissä ja kuvitellaan olevamme bussipysäkillä. Jokaisen täytyy katsoa jonkun toisen jalkoja. Kun leikin vetäjä huutaa "bussi tulee!", täytyy pelaajien katsoa sen henkilön silmiin, kenen jalkoja tuijotti. Jos katseet kohtaavat, täytyy kiljua ja putoaa pois pelistä. Magi opetti meille itävaltalaisen valssin, ja meitä oli pieni ryhmä hyräilemässä musiikkia. Britit pitivät tietovisan. Kolmantena iltana oli Ruotsin, Japanin ja Sveitsin vuoro. Hedvig piti visailun, jossa piti valita oikea ruotsinkielinen sana, joka sopi kuvailuun. Vaihtoehdot olivat valmiiksi esillä ja kuvailu oli esimerkiksi "When we fika, we also have these" ja vastaus oli kanelbulle. Minä olin tietysti ruotsinkielentaitoni ansiosta etulyöntiasemassa ja meidän joukkueemme voitti. Sveitsiläinen kyseli meiltä sveitsitietouttamme ja oikein vastannut sai suklaata. Azusa puki päälleen japanilaisen vaatteen ja näytti meille upeita kuvia kotimaastaan.


ICYEn työntekijät kertoivat meille joka päivä Bolivia-tietoutta: historiaa, politiikkaa, turvallisuutta. Rikollisuutta esiintyy paljon. Kaduilla voi kuljeksia valepoliiseja, jotka pyytävät nähdä passimme ja laukkumme. Mitään he eivät kuitenkaan palautakaan. Siksi meidän pitää aina varmistua, että kyseessä on aito poliisi esimerkiksi kävelemällä läheiselle poliisiasemalle. Ihmiset voivat myös sylkeä päälle, jolloin sitä ihmetellessämme joku ryöstää meidät tai joku tulee "auttamaan ja puhdistamaan" ja ryöstääkin samalla. Mukavilta tuttavuuksiltakaan meidän ei kannata ottaa vastaan mitään, esimerkiksi makeisia tai baarissa juomia, ne voivat olla aika varmasti huumattuja. Valetakseja esiintyy myös paljon varsinkin yöllä, eli meidän pitää olla varmoja taksista, kun siihen hyppäämme. Edes lyhyttä matkaa ei kannata iltamyöhään yksin kävellä, sillä silloin joutuu helposti ryöstön kohteeksi. Kaverille kannattaa mielummin jäädä yöksi, jos mahdollista, kuin lähteä illalla kotiin.



Leirillä saimme tietää tulevat työpaikkamme. Kuinka onnelliseksi tulinkaan, kuin sain kuulla, että työskentelen vauvojen orpokodissa, Tata san Juan De Dios -nimisessä projektissa. Lapset ovat 0-5 vuotiaita ja työnkuvaani kuuluu lasten tarhaan vieminen, satujen lukeminen, pukeminen ja leikkiminen. Orpokoti on hyvin köyhä; se saa valtiota ja myös muilta mailta rahoituksen. Henkilökuntaa ei ole paljon ja siksi me vapaaehtoiset olemme todella tärkeitä ja meistä on todella hyötyä ja apua. Projektini teki paremmaksi vielä se, että Magi tulee sinne myös! (Ehkä en siis unohdakaan suomen kieltä..) Olemme aikaisemmat päivät haaveilleet tästä työpaikasta ja hurmaantuneet pienistä lapsista, jotka kaduilla näämme. Bolivialaiset lapset ovat älyttömän suloisia nappisilmiä. Mahtavaa, että me molemmat pääsimme sinne. Tulen olemaan työpaikalla varmaan 24/7 jos vain suinkin voin. Aloimme Magin kanssa heti suunnitella, mitä kaikkea voimme lasten kanssa tehdä...

"Tienes una problema", sanoi hammaslääkäri

Koitti ensimmäinen aamu ja lähdimme lähes heti herättyämme sairaalaan tekemään erilaisia testejä oleskeluluvan anomista varten. Sairaalassa tutustuimme kolmanteen vapaaehtoiseen, japanilaiseen Azusaan. Verikokeiden ja painon- pituuden ja hemoglobiinin mittaamisen jälkeen oli hammaslääkäri. Lääkäri ohjasi istumaan ja alkoi tutkia. "Tienes una problema (sinulla on ongelma)", hän sanoi pian. Selitti jotain viisaudenhampaista ja että ne pitäisi repiä. Kaikki tottakai espanjaksi, joten en ymmärtänyt puoliakaan.. Kaikki on hyvin eikä satu, yritin selittää. Eikai tästä jouduta heti johonkin operaatioon? Lääkäri jatkoi tutkimista ja ohjasi minut lopuksi peilin eteen ja yritti opettaa, miten hampaat pestään. Vaikuttaa siltä, että minulle on koko elämäni opetettu pesemään hampaat väärin, ainakin lääkärin mukaan. Nyökyttelin vain ja lääkäri päästi minut lähtemään. Huh. Seuraavaksi minua odotti elämäntapakeskustelu naisen kanssa, joka osoittautui yllättävän helpoksi, kun ymmärsi sanan sieltä täältä ja sitten vain päätteli. Lopuksi oli vielä röntgenkuvaus ja siinä se sitten olikin. Onneksi. Välillä tosin mietin, miksen ollut opiskellut enemmän espanjaa. Kaikki olisi sujunut paljon paremmin.


Päivemmällä Natalia vei meidät La Pazin keskustaan kiertelemään. Pienillä kujilla roikkui kuolleita (tapettuja) laamanpoikasia, hyi! Natalia kertoi, että jos joku haluaa rakentaa talon, ostaa hän yleensä kuolleen laaman poikasen ja hautaa maahan siihen kohtaan, johon talo rakennetaan. Tämä tuo onnea. Natalia kertoi myös, että kun ihmisiä kuolee kadulle, ruumiit vain heitetään syrjemmälle seudulle, Ensin tietenkin putsataan arvoesineistä, jos sellaisia löytyy. Bolivian kaduilla pyörii myös paljon älyttömän suloisia katukoiria.


Illalla kokoonnuimme ICYE:n toimistoon tapaamaan muut vapaaehtoiset. Meitä oli yhteensä seitsemästä maasta: Saksasta (16), Iso-Britanniasta (2), Ruotsista (1), Sveitsistä (1), Japanista (1), Itävallasta (1) ja minä Suomesta. Toimistossa kuuli melkein koko ajan vain saksaa; saksalaisilla oli ollut kymmenen päivän valmennusleiri, joten he tuntivat kaikki jo toisensa. Valtio myös tukee saksalaisten vapaaehtoismatkaa, joten heidän ei tarvitse maksaa itse mitään. Tapaamisen jälkeen lähdimme Magin kanssa kahdestaan minibussilla. Jo pelkkä bussin pysäyttäminen tuntui kamalalta haasteelta. Pimeässä piti yrittää nähdä auton tuulilasiin ja jos ehti huomata määränpäämme nimen tarpeeksi ajoissa, oli bussi jo täynnä. Kesti varmaan puoli tuntia, kunnes pääsimme puikkelehtimaan autojen välistä meidän pieneen minibussiimme. Emme ymmärtäneet mitään, mitä ympärillä puhuttiin, ja pieni epäilys alkoi kalvaa mieltä: meneekö tämä nyt oikeaan paikkaan. Ihmisiä tuli ja meni, ja lopuksi ylitimme tutun sillan, kohta jäädään. Hyppäsimme pois, mutta meillä ei ollut mitään hajua, missä päin talomme sijaitsi. Kysyimme ohikulkijoilta neuvoa ja löysimme perille.

Seuraavana aamuna saimme nukkua ihanan pitkään. Lähdimme sitten Magin kanssa keskustaan taas kahdestaan minibussilla, tarkoitus oli mennä cocamuseoon. Natalia oli merkannut paikan karttaan ja kertoi, missä pitää jäädä pois. Hyppäsimme bussiin ja pyysimme, että meille kerrottaisiin kun olimme perillä, Perezissa. Saimme matkustaa näin rauhassa katsellen maisemia kunnes meidät ohjattiinkin jo ulos. Hyppäsimme pois, eikä meillä ollut mitään tietoa, missä olimme. Tähän tietämättömyyteen ja kujalla olemiseen alkaa jo tottua. Kartastakaan ei ollut mitään apua, kun kadun nimiä ei meinannut lukea missään emmekä tienneet, miten päin karttaa katsoa. Kiertelimme sitten vain ja menimme illemmalla Natalian kanssa museoon, joka oli hyvin mielenkiintoinen. Siinä kerrottiin Kokaiinin historiasta, vaikutuksista ja käytöstä. Esimerkiksi Boliviassa on ongelmana se, että nuoret lapsetkin käyttävät kokalehtiä ja diilaavat. Tätä yritetään onneksi ahkerasti kitkeä pois. Museon jälkeen menimme syömään. Ravintolassa käyminen ja minibussilla kulkeminen on älyttömän halpaa, bussimatka maksaa 1,5 bolivianoa, joka tarkoittaa noin 0,2 euroa. Ateria maksaa yleensä noin 25 bolivianoa, eli kolmisen euroa.


Natalia kertoi, että pari vuotta sitten La Pazin kaduilta katosi paljon pieniä tyttöjä. Koskaan ei ole selvinnyt, minne he katosivat, mutta epäillään, että heidät on kaapattu Argentiinaan prostituutio-bisnekseen. Boliviassa on myös paljon prostituutiota. Vielä ei ole myöskään lakia siitä, että naisten hakkaaminen olisi rikos.

First steps

30-tuntisen matkani kulki Espanjan ja Perun kautta. Lento Espanjasta Peruun kesti 12 tuntia, joka sujui suurilta osin nukkuessa. Ja jutellessa espanjaa vieressä istuvan perulaisen miehen kanssa. Korvani olivat lukossa, joten en kuullut kunnolla enkä ymmärtänyt puoliakaan. Mutta selviydyin onnettomalla espanjan kielelläni (Luin espanjaa viimeksi kaksi vuotta sitten ja tarkoitus oli kerrata oppimani elokuun aikana. Suunnitelma muuttui viimeiseen viikkoon, mutta sitten suunnitelmaa ei ollut ollenkaan.) hauskaa kyllä oli!

Liman lentokentällä etsin lentoyhtiöni tiskin ja sain kätevästi viimeisen boarding passin. Viisi tuntia odottelua pienellä kentällä keskellä yötä ja sitten koneeseen nukkumaan. Saavuin La Pazin lentokentälle lähes neljän kilometrin korkeuteen levänneenä. Mutta ilman sellaista paperilappua, joka oltiin jaettu lennon aikana. Viranomaiset pysäyttivät ja kysyivät kaikenlaista, mutta olivat hyvin mukavia, ja täytin lapun. Myös matkalaukkuni tutkittiin. Pääsin vihdoin ulos kentältä ja vastassa oli odottamassa ICYEn työntekijä, Olivia. Menimme paikallisella minibussilla toisen ICYE:n työntekijän kotiin, jossa vietin yöni La Pazissa oleskeluni aikana.


Liikenne Boliviassa on hyvin erilaista kuin Suomessa. Kaikki on hyvin kaaottista eikä liikennemerkkejä tai -valoja oikeastaan noudateta. Käyttämämme minibussit ovat pakettiauton kokoisia autoja, joiden tuulilasissa lukee pahvilapuilla paikat, joista bussi kulkee. Bussipysäkkejä ei ole, paikat täytyy vain tietää. Ja siellä istutaan sitten kuin sillit purkissa. Jääminenkin on yhtä hankalaa kuin sisälle pääseminen. Paikka täytyy tietää suunnilleen ja sitten vain sanotaan että "me bajo" tai jotain.. Ihmiset tulevat kyytiin ja lähtevät keskellä tietä, kun bussi on esimerkiksi pysähdyksissä liikennevaloissa. Suojateitäkään ei pahemmin käytetä, vaikka sellaisia löytyy.
Varsinkin La Pazin keskustassa näkee seepraksi pukeutuneita ihmisiä, jotka "opettavat" käyttämään liikennevaloja jalankulkijoille. Kun valo on vihreä, seeprat tanssivat ja pyörivät suojatiellä. Kun valo on punainen, näyttävät he sivulla autoille, että menevät. Jalankulkijoiden liikennevalot tulivat käyttöön Boliviaan vasta pari vuotta sitten, joten ihmiset eivät osaa oikein vielä käyttää niitä. Alkuaikoina seeproille tapahtuikin paljon onnettomuuksia, kun autot eivät tajunneet pysähtyä.

Natalian, Icyen työntekijän, kotona oli saapuessani toinen vapaaehtoinen, itävaltalainen Magi, joka onnekseni puhuu suomea. Yhtäkkiä minulle tuli kylmä ja heikotti. Melkein oksetti mutta päähän ei särkenyt. Muutuin valkoiseksi. Oloni oli hyvin huono. Olivia laittoi minulle cocateetä, joka todella auttoi ja nopeasti. Sitten nukkumaan. Ensimmäinen päivä Boliviassa oli takana.

Etkot

Minua odottaa Boliviassa uusi perhe, koti, kaverit ja työ. Pakkasin siis laukkuni, otin lentokoneen ja saavuin uudelle, tuntemattomalle mantereelle. Okei, ei se ihan niiiin helposti sujunut. Ensimmäinen virhe: lennot. Ostin vain meno-lennon aluksi, sillä löysin "hyvän tarjouksen", enkä tiennyt milloin on virallinen paluupäiväni ja oikeastaan oli rahaa vain menoon sillä hetkellä. Matkani osui myös loma-ajalle, joten piti varmistua, että saan lennon. Ja mitä aikaisemmin ostaa, sitä halvempaa, eikö? No, oikeasti kannattaa aina ostaa meno-paluu. Tottakai. Olisihan minun se pitänyt tietää. Ostin myöhemmin viisumia varten paluu-lennon, jossa onneksi säästin 300 euroa ostamalla ensin lennon Boliviasta Espanjaan ja sieltä sitten Suomeen. (Meno-paluu olisi maksanut n. 1300, kun nyt minun meno 800e ja paluu 900 euroa.)


Toinen virhe: viisumi. Viisumihakemus piti lähettää Ruotsin Bolivian suurlähetystöön postissa ja sen mukana piti laittaa passi, joka oli ainoa henkilöllisyystodistukseni. Tämä tietäisi siis kuukauden baarilakkoa. Heinäkuun alussa oli reserviupseerikoulun kurssijuhla, jonne henkkarit tarvitsin, joten viisumihakemuksen lähtö viivästyi. Ja sitten aika menikin niin nopeasti, että laitoin sen lopulta elokuun alussa postiin, 30 päivää ennen lähtöä. Sanottiin, että käsittelyssä menee noin kuukausi, Bolivian suurlähetystön sivulla että 40 päivää. Seurasin netistä paketin kulkua, ja aluksi se oli mennyt väärään osoitteeseen. Pari päivää myöhemmin vihdoin perillä. Odotin kaksi viikkoa. Sitten laitoin suurlähetystöön viestiä, että käsittelisi nopeasti, sillä aikaa ei ollut paljon. Lähtöni oli maanantaina, joten tarvitsin passini edellisellä viikolla. Suurlähetystöstä onneksi vastattiin nopeasti: "First you have to pay-- We will process your visa once we receive the payment." Maksoin, mutta rahan saapuminen tilille kesti kolme päivää. Odotin siihen asti, enkä tajunnut, että olisin voinut vain heti laittaa PDF:nä kopion kuitista. Viimein sen sitten laitoin eräänä keskiviikkona, josta viikon päästä minulla pitäisi olla passi takaisin. Jännitys tiivistyi viimeisellä viikolla mutta loppuviikosta tipahti postiluukusta lappu, että paketti noudettavissa postitoimistosta. Kipin kapin sinne siis! Annoin tiskillä saamani lapun. Postivirkailija pyysi nähdä henkkarit. Mutta nehän olivat siinä paketissa, jota en sitten saanut. Miten tyhmältä tuntuikaan olla siinä postivirkailijaa, jolla oli kädessään passini, vastapäätä. Oli kirjoitettava valtakirja. Olisin voinut pyytää vain seuraavaa asiakasta näyttämään henkkarit ja vastaanottamaan kirjeeni, mutta päätin taas tehdä vaikeamman kautta. Palasin kotiin, näin kaverin ja menimme sitten yhdessä hakemaan passin. Vihdoinkin.


Kolmas virhe: rokotukset. Tottakai kun minusta on kyse, jätän myös yhden rokotuksen, lavantaudin, viimetinkaan. Hoidin esimerkillisesti kaikki muut, paitsi tämän yhden. Sain reseptin puolitoista viikkoa ennen matkaa, ja kun menin sitä apteekista kysymään, oli se loppu. Näytti siltä, että koko Helsingistä oli lavantautirokote loppu, myös yliopiston apteekeista. Soitin Vantaalle ja sieltä löytyi vielä yksi kappale juuri minulle. (Täydellistä. Seuraavan kerran tätä rokotetta olisi saanut vasta lokakuussa.) Hain sen, mutta unohdin laukkuun kahdeksi päiväksi. Rokotetta olisi pitänyt säilyttää jääkaapissa ja se luki vielä pakkauksessa isolla. Soitin apteekkiin ja kysyin, voiko sitä vielä ottaa. (Onneksi oli suun kautta otettava rokotus, joka piti ottaa viiden päivän aikana kolme kertaa). "Ei", oli apteekkarin vastaus ja niin myös hoitajan. Soitin siis terveyskeskukseen ja pyysin, että he uusisivat reseptin. Ja niin he tekivät. Rokotteen etsiminen jatkui, mutta tuloksetta. Päätin syödä heikon rokotteen, olihan se varmaan tyhjää parempi.
Neljäs virhe: Pakkaaminen. Jätin pakkaamisen vikaan iltaan, oikeastaan viimeiseen aamuun ja jouduin vielä ennen lentoa metsästämään bikinit itselleni jostain. Mutta aika hyvin tavarat löysivät laukkuun, paitsi kameran johto tietokoneeseen. (Siksi kuvia ei ainakaan vielä ole, mutta toivottavasti ilmestyy tänne jossain vaiheessa, jos löydän sopivan johdon jostain..)


Ja vielä viimeisen illan paniikki: luin sähköpostiini tulleen "lentolipun" tekstit vielä ja siellä oli lause: "Tulostathan sähköisen e-lippusi 24 tunnin kuluessa oston teosta." Siis mikä lippu?!? Tein aamulla koneella vielä lähtöselvityksen katsoakseni, onhan minulla vielä lento. Ja olihan minulla. Onneksi. Ja sitten kentälle ystävieni kanssa, jotka huolehtivat minusta älyttömän hyvin, kun olin ihan kujalla Helsinki-Vantaan lentokentällä ikävästä itku kurkussa. Sain boarding pass:t Peruun asti, sieltä joutuisin etsimään itselleni vielä viimeisen tiketin. Matka oli valmis alkamaan!

Tästä se lähtee!