maanantai 12. toukokuuta 2014

UYUNI 13.12.-16.12.2013

Se oli sitten perjantai 13, kun päätimme tehdä ensimmäinen ison retkemme.

Yelson (shisha-baarin pitäjä ja kaverimme) esitteli meille Uyunin - sinne haluaisimme! Uyunin Salar on valtava suolakenttä, kuin suola-aavikko. Tuhansia vuosia sitten, Uyunissa on ollut suolajärvi, joka ei päässyt jokia pitkin valumaan toisille alueille, joten ajan mittaan vesi on haihtunut ja valtava kasa suolaa on jäänyt. Paksujen "suolalauttojen" alla ja välissä on vielä kylmää vettä. Yelsonin veli työskentelee yhdessä turistitoimistossa, joka järjestää retkiä Salariin. Ilman toimistoa ei alueelle kannata mennä, sillä siellä pystyy ajamaan vain Jeepillä ja on toki mielenkiintoista kuulla informaatiota. Meitä kiinnosti kolmen päivän retki, johon sisältyi suolakenttien lisäksi paljon muita nähtävyyksiä: junamuseo, monen värisiä laguuneja, aavikko, kivikasoja, kaktussaari.. Yelsonin veljen toimisto oli myös vaihtoehdoista halvin (800 bolivianoa).

Pakkasimme rinkkamme ja suuntasimme bussiterminaaliin. Meidän pitäisi ensiksi ottaa bussi Potosiin ja sieltä sitten Uyuniin. Kukaan ei meille vinkannut, että liput kannattaisi ostaa ajoissa, joten menimme puoli neljältä terminaaliin ja halusimme neljältä lähtevän bussin. No, lippuja ei tietenkään ollut enää missään matkatoimistossa jäljellä, joten otimme sitten kuudelta lähtevän. Toimiston täti sanoi, että viimeinen bussi Potosista Uyuniin lähtisi kymmeneltä illalla, joten ehtisimme vielä siihen vaihtaa (bussimatka Sucreesta Potosiin 3-4 tuntia). Istahdimme siis kahdeksi tunniksi terminaalin penkeille ja söimme kaikki bussieväämme: suklaata, magin tekemää pizzaa, leipää ja keksejä. Aika meni loppujen lopuksi ihan mukavasti ja bussissa sitten pääsimme vähän nukkumaan. Ulkona oli jo ihan pimeää, mutta upeat salamat valaisivat bussiamme lähes koko matkan ajan. Ainakin tällaiselle suomalaiselle Bolivian ukkosmyrskyt ja salamat ovat jo itsessään yksi nähtävyys.

Potosissa säntäsimme nopeasti terminaalin toimistoihin kyselemään bussilippuja. Terminaali oli suuri ja busseja lähti Chileen ja muihin maihin ja kaupunkeihin. Muistutti kuin lentokenttää: kuulutuksia kaikui ja oli kahvilaa ja kauppaa. Uyuniin ei lippuja kuitenkaan löytynyt, piti mennä toiseen terminaaliin. Kello oli puoli kymmenen. Hyppäsimme taksiin ja tunnelma oli kuin Amazing Racesta! Saavuimme tyhjään terminaaliin - ei busseja enää tänään. Viimeinen bussi Uyuniin olikin jo lähtenyt yli tunti sitten. Terminaalin vieressä oli miehiä huutelemassa autoistaan, että Uyuniin mennään ja tämän verran maksaa. Niihin ei uskallettaisi luottaa. Ja lähellä oli paljon isoja kahdeksan hengen takseja, "jaettu taksi", jotka olivat myös menossa Uyuniin. auto lähtisi sitten, kun kaikki paikat on täytetty. Hinta on hieman kalliimpi kuin bussi, muttei paljon. Muita ihmisiä ei kuitenkaan näkynyt mailla halmeilla, meidän pitäisi siis yöpyä Potosissa. Alkuperäiseen suunnitelmaamme kuului saapua Uyuniin yöllä kahden aikaan ja yöpyä Yelsonin veljen luona. Aamulla alkaisi tour.

Taksien luona oli hostelli: kolmen hengen huone ja yhteinen vessa 40 bolivianolla per henkilö. Paikka ei ollut kummoinen: vessassa ei tietenkään ollut vettä eikä paperia (täällä kannattaa aina olla omassa laukussa vessapaperia mukana) mutta huoneessa oli tv. Ostimme alakerran kioskista vähän ruokaa, sukelsimme sänkyihimme ja tuijottelimme televisiota. Ja nukahdimme. Ja heräsimme neljältä aamuyöllä. Taksin kuljettaja oli sanonut, että neljän viiden aikaan katu on täynnä ihmisiä, jotka haluavat Uyuniin ja sitten lähdettäisiin. Pakkasimme nopeasti laukkumme ja menimme ulos. Ihan pimeää, kylmää eikä ketään. Hostelli lukittiin meidän lähdettyämme, takaisin ei olisi paluuta. Istahdimme väsyneinä ja ärtyneinä kadun reunalle ja kääriydyimme makuupusseihimme. Tärisimme kylmästä. Mieltä lämmitti ajatus ruosta ja puhuimmekin tunnin vain lämpimistä karjalanpiirakoista ja pestopastasta. Ja kaipasimme 24H McDonald's:ia, sinne olisimme voineet mennä odottamaan. Mutta täällä Boliviassa mäkkärit ovat lailla kielletty. Hostellilta oltiin sanottu, että ensimmäinen bussi Uyuniin lähtisi kuudelta, joten varttia vaille kävelimme terminaaliin. Ei ketään. Palasimme takaisin kadun reunalle, aurinko teki nousuaan. Paikalle tuli mies ja nainen viereemme. Heillä oli mukanaan kattiloita ja kärryjä ja pian he olivat rakentaneet pienen keittiön kadulle. Ja siinä tarjottiin lämmintä teetä ja kahvia ja leipää ja keittoa. Istahdimme ja lämmittelimme käsiämme lämpimällä metallipinnalla. Otimme teetä ja leipää. Vihdoin seitsemältä oli tarpeeksi ihmisiä Uyuniin lähdössä ja pääsimme matkaan jaetulla taksilla. Kolmen tunnin automatka sujuikin hyvin nukkuessa. Kun nukahdin, oli kylmä ja herätessäni älyttömän kuuma. Perillä, kymmenen aikaan, meitä odotti Yelsonin veljen kämppäkaveri, joka opasti meidät toimistolle. Yelson oli hoitanut meille varauksen ja kaikki ja yhdentoista maissa hyppäsimme Jeepin kyytiin.

Seurueeseemme kuului lontoolaisopettaja, joka oli oikein puhelias ja kohtelias, mutta espanjaa hän ei kuitenkaan yhtään puhunut; saksalaispariskunta, joka osasi valittaa oikeastaan kaikesta eikä ollut mihinkään tyytyväinen ja jatkaisi matkaa Chileen; italialainen mies, jonka huumori ei yhtään iskenyt muhun ja joka liittyi valittajiin eikä vuorostaan puhunut yhtään englantia. Ja tietysti oli meidän kuskiopas, joka oli vanha mies ja vaikutti olevan aika tympääntynyt työhönsä. Hän ei puhunut aluksi yhtään mitään, ei kertonut nimeään eikä mitään. Ja niin, seitsemän hengen Jeepin meitä ahtautui kahdeksan, mistä alkoikin heti pariskunnan valitus. Me olimme vielä ihan tyytyväisiä ja matka pääsi alkamaan.

Ensimmäinen etappi oli junamuseo. Oli alue, jossa oli paljon vanhoja ruostuneita junia. Ihmiset kiipeilivät junissa ja ottivat kuvia. Tunsimme itsemme lapsiksi taas, kun juoksimme ja kiipeilimme junien katoilla ja tutkiskeltiin.

Aikaa ei ollut paljoa ja pian jatkoimmekin jo matkaa. Ja pian pysähdyimme taas. Nyt oli vuorossa pieni kylä, jossa myytiin vaikka minkälaista matkamuistoa. Hienoa oli se, että talot oltiin tehty (ainakin osin) suolasta! Kymmenen minuutin jälkeen päästiin jatkamaan matkaa ja maaperä muuttui suolaksi. Ajeltiin ja välillä pysähdyttiin ihmettelemään.

Aikamme ajateltuamme pääsimme lounaspaikkaamme. Siis kuskimme kaivoi takakontista ruoan, lämmitti sen jossain ja tarjoili. Paikka oli ehkä Salarin tunnetuin alue: suolaa silmänkantamattomiin. Tällä alueella ihmisillä on tapana ottaa kuvia, jossa on esimerkiksi dinosauruksen vieressä. Toisin sanoen, etäisyyksillä ja mittasuhteilla voi leikkiä. Sitä muuttuu kaveria pienemmäksi kun menee vähän kauemmaksi. Mutta silti näyttää siltä, että lähellä ollaan. Niin myös mekin otimme tällaisia kuvia. Minä seisoin Lean olkapäällä, olin sen juomamukissa, kämmenellä ja yritti se Lea syödäkin minut! Tarpeeksi pelleiltyämme jatkoimme matkaa.

Suolakenttä oli tosiaan aivan kuin jäätynyt meri, kun saaria nousi maasta. Pysähdyimme kaktussaarelle. Saarelle kapuaminen olisi maksanut muutaman kympin, joten me tytöt pysyttelimme alhaalla ja otimme kuvia ( myös laaman kanssa!).

Jatkoimme matkaa ja menimme "maan kamaralle", pois suolasta. Ajoimme jonkin aikaa ja saavuimme yöpaikkaamme. Se oli pieni, suolasta tehty talo, jossa lamppuja ei ollut vaan käytettiin kynttilöitä. Söimme ja jäimme yhdessä pelaamaan korttia koko porukka. Aika kiva ryhmä meistä muodostui.

Kahtena seuraavana aamuna heräsimme tooosi aikaisin (toisena aamuna puoli viideltä...) ja olimme koko päivän aavikolla. Kiipeilimme suurissa kivilohkareissa ja tutustuimme erilaisiin laguuneihin. Oli vihreää, punaista, valkoista ja sinistä laguunaa. Ja kaikissa paljon flamingoja! Magi ja lontoolaismies pulahtivat kuumaan veteen, näimme geysireja, ja maasta nousevaa ja kananmunalta haisevaa höyryä (kuvittelimme olevamme toisella planeetalla..:D). Kuljimme toimivan tulivuoren ohi, nousimme korkeimmillaan viiden kilometrin korkeudelle ja juoksentelimme hiekan ja valtavien kivien välissä.

Kolmas päivä meni suurilta osin Jeepissä istuessa, käytiin heittämässä saksalaiset Chilen rajalle ja sitten vain matkustettiin autolla aavikolla takaisin ihmisten ilmoille (mikä rauha siitä syntyikään kun ei ollut enää valittajia). Matkalla pysähdyimme muutaman kerran ja auton rengas puhkesi.Lopuksi pysähdyimme vielä yhteen kylään, kun kuski auttoi toisen jeepin kuljettajaa, jonka auto oli mennyt jotenkin rikki. Meitä huolestutti vähän, että ehdimmekö viimeiseen bussiin Sucreen.

Lopulta pääsimme sateiseen kaupunkiin ja nappasimme bussiliput vielä ja bussi menisi ilman vaihtoja Sucreen, mahtavaa! Matka sujui muuten ihan kivasti ilman suurempia ongelmia, paitsi että katosta vuosi koko matkan ajan sadevesi meidän päälle...


ps. kuvia tulossa pian!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti