Flunssaa, naistenpäivä ja jalkapalloa

Alkuviikko meni multa ihan ohi. Syysflunssa koetteli kunnolla enkä voinut mennä töihin maanantaista keskiviikkoon. Söin, nukuin, söin taas ja nukuin. Maanantaina tosin näin kavereita, mikä ei osoittautunut niin hyväksi ideaksi, sillä tiistaina oli se vähäkin ääni kadonnut. Keskiviikkona saimme vihdoin henkilökorttimme ja pääsin kauppaan ostamaan suklaata: olin haaveillut suklaasta ainakin kolme päivää.

Minulla oli uskomattoman ikävä lastenkodin vauvojani ja viimein torstaina näin rakkaani taas. Ja voi kuinka paljosta olinkaan jäänyt paitsi! Lapset olivat kasvaneet paljon, Sergio oli ottanut ensimmäiset askeleensa, Juan Carlos muuttunut hulluksi (se vain itkee, huutaa tai makaa maassa tuijotellen kattoa) ja taloon oli saapunut myös uusi lapsi, noin yksi vuotias Clara. Tyttö oltiin jo kerran aikaisemmin adoptoitu, mutta nyt palautettu takaisin. Myös Clara oli ottanut ensimmäiset omat askeleensa alkuviikosta. Torstaipäivä menikin pitkälti Claran kanssa touhutessa ja harjoittelimme lisää kävelyä. Ilman tukea pystyi taas pieniä askeleita ottamaan ja tulemaan syleilyyni. Neidistä on tullut yksi lempilapsistani;) Lounaalla syöttäessäni pientä vauvaa, Cristinaa, ei verenpaineeni ollut tyytyväinen ja laski matalaksi. Meni taas näkö ja voimat ja kaikki, mutta Magin ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, kun hän huomasi mut istumassa penkillä aivan valkoisena. Ihan kuin hän olisi nähnyt aaveen.. Hoitajat sanoivat, että mun pitäisi käydä joka päivä sairaalassa mittaamassa verenpaineeni - tai oikeastaan voin (onneksi) tehdä sen myös lastenkodissa, sillä heillä on tarvittavat välineet. Pitänee sitä joskus tarkkailla taas.


Torstai-illalla Sucreessa oli paljon erilaisia ilmaisia aktiviteetteja, koska nyt on jokinlainen juhlaviikko (melkein joka viikko on juhlaviikko boliviassa), joten näin kaveria ja menimme ensiksi katsomaan lauluesityksiä la recoletaan, hyvin kaunis paikka. Sieltä jatkoimme yhteen teatteriin, jossa pääsimme katsomaan balettia. Jäimme sitten vielä ulos pyörimään vain (vaikka molemmat olimme kipeinä) ja kaikkialla oli niin hiljaista ja autioita. Kello löikin jo puoltayötä kun saavuin kotiin. Suljin ulko-oven, väänsin oven kunnolla lukkoon ja pam. Radio napsahti päälle olohuoneessa. Ääni oli tosi kovalla, mutta kanava ei ollut tarkka: kuului vain suhinaa. Helvetti, ajattelin, nyt kaikki heräävät. En tiedä, oliko tuo jokin hyvin kummallinen varashälytinsysteemi, tai sitten talossamme kummittelee. Olin tosi hämmentynyt eikä minulla ollut mitään ideaa, miten radion saisi suljettua, joten hiippailin vain omaan kerrokseeni. Ja silti suhina ja rätinä kuului kovaa. Jostain syystä en mennyt alakertaan takaisin sitä sulkemaan, kaikki oli jotenkin tosi outoa. Huomenna saan kaikkien vihat niskaani, mietin ja nukahdin.

Koitti perjantaiaamu, ja nousin varhain aamupalalle, sillä lähden aina töihin varttia vaille kahdeksan. Menin ruokapöytään, moikkasin perheenjäseniä ja kaikki olivat vain iloisia eikä kukaan sanonut minulle mitään radiosta. Lounaallakaan ei äiti ottanut asiaa puheeksi. Mutta niin, eihän se minun vikani ollut, että se päälle meni tai oli jo päällä (ehkä en vain kuullut sitä) tai sitten olen todella tulossa hulluksi, koko radiojuttu kuulostaa jälkeenpäin niin oudolta.


Perjantaina oli kansallinen naistenpäivä, eikä kaikissa työpaikoissa naisten tarvitse edes työskennellä tänä päivänä. Perheessämme kyseltiinkin, täytyykö meidän työskennellä normaalisti. Eipä meillä mitään poikkeusta ollut, olimmehan vapaaehtoisia, jotka haluavat työskennellä mahdollisimman paljon. Magi oli vuorostaan kipeänä, joten olin töissä yksin ja ainoana vapaaehtoisena. Jaloissani pyörikin koko ajan kolme lasta, aina joku itki kun ei päässyt syliin, toiset lapset tappelivat ja repivät toisiaan hiuksista huoneen toisessa päädyssä, minä sitten yksi lapsi kainalossa ja toinen kädessä menin riitaa selvittämään ja jouduin jättämään yhden yksin jonkun lelun kanssa, ja siitä sitten alkoi taas itku. Olin yksin huolehtimassa kahdeksasta lapsesta, sillä henkilökunnan huomio keskittyi vielä pienimpiin lapsiin. Väsymys myös painoi päätäni, mutta nautin ja selvisin. Olimme taas suunnitelleet kokkaavamme Boriksella illalla, mutta koska Magin vatsa ei olisi kestänyt ruokaa, pyörimme vain tunnin ulkona, kävimme yhdessä baarintapaisessa paikassa, jonka omistajat olivat kaverimme kavereita ja hyvin rentoa porukkaa. Toinen niistä jäi meidän kanssamme istumaan ja hän tiesi paljon euroopan maista ja Suomesta. Hän tiesi jopa suomen lipun, muut ympärillä olevat maat ja väitti, että Suomessa on kaupunki kokonaan lumen alla. Oli katsonut jonkun dokumentin aiheesta. Menimme aikaisin kotiin (Magi noudatti kiltisti kotiintuloaikojaan ja olin itsekin älyttömän väsynyt) kaupan kautta, sillä olimme Lean kanssa nälkäisiä ja löysimme pikanuudeleita. Mutustimme sitten ne kotona ja menimme vain huoneisiimme nukkumaan.

Lauantaina heräsimme jo kahdeksalta (perheessämme on tapana olla aikaisin hereillä aina) ja menimme kymmeneltä katsomaan siskonpojan, Erneston (7v) jalkapallopeliä siskomme Julin ja pienen Rafaela-tytön (3v?) kanssa. Kannustimme Ernestoa ahkerasti ja kuinka hauskaa olikaan katsoa lapsia tohkeissaan pelaamassa futista, aivan kuin olisivat supertähtiä, mutta kuitenkin aina joku kompastui omiin jalkoihinsa eikä taidot olleet tietenkään vielä huipussaan. Pelin lopussa tuomari vain puhalsi pilliin ja kaikki lähtivät kotiin. Ei kättelyä eikä selvyyttä siitä, kumpi nyt voitti. Juli onneksi kertoi minulle, että Erneston joukkue voitti ja joskus myöhemmin he pelaavat uudestaan. Täytynee mennä taas kannustamaan.