Festival internacional de la cultura + muita viikon tapahtumia

Torstaina pääsin toteuttamaan yhtä juttua to do -listaltani: konsertti. Silloin oli taas uuden juhlan aloitus ja siksi lähellä, teatro de aire libre:llä, oli ilmainen cumbia-konsertti. Menin sinne kaverini kanssa, ja yllätyksekseni paikka oli aika tyhjä. Esiintymässä oli kaksi bändiä, aika etelä-amerikkalaista meininkiä ja tykkäsin. Saavuttiin tunti konsertin alkamisesta ja näky oli kiva: penkeillä ei istunut niinkään moni vaan kaikki seisoivat ja tanssivat musiikin mukana. Se oli juuri sellaista niinkuin olin aikaisemmin kuvitellutkin: jos musiikki vie mukanaan, antaa viedä!


Viikonloppu meni aika rennoissa meiningeissä. Perjantaina mentiin töiden jälkeen Borikselle ja tehtiin lettuja - hyviä sellaisia. Päätettiin olla tämä viikonloppu aika tunnollisia, ja mentiin kymmeneksi kotiin. Lauantaina jaksoikin sitten herätä aikaisin siivoamaan. Kaverimme kysyivät, josko lähtisimme metsään heidän kanssaan. En olisi uskonut, että täällä on metsää. Ei kuitenkaan menty Lean kanssa, oli aika viettää perheen kesken päivää. Illemmalla näin kuitenkin kaveria ja katsoimme hänen luonaan kauhuelokuvan (taas), Woman in black. Se on brittiläinen elokuva, aika erilainen kauhuleffaksi, mutta hyvä. Paljon parempi kuin aikaisempi. Sitten taas jo kymmeneltä kotiin.

Sunnuntaina koko kaupunki oli täynnä tapahtumia, ja myös minun perheeni naapureiden kanssa järjesti yhden: grillijuhlat. Talomme ulkopuolelle tuotiin paljon pöytiä ja tuoleja ja naapuruston väki grillasi. Kaiuttimetkin tuotiin ja musiikki oli argentiinalaista. Aurinko porotti kuumuuttaan ja katukoirat odottivat itselleenkin lihapalaa. Lapset leikkivät pyöriensä ja vesipyssyjensä kanssa ja aikuiset juttelivat maailman menoja. Ja sitten minä. Minä olin huoneessani, väsyneenä (varmaan matalan verenpaineen takia?) ja liityin syömään oman kasvisruokani muiden seuraan ja katselin ihmisten touhuja. Jälleen kerran tuntui siltä, kun olisi tupsahtanut keskelle elokuvaa. Idea yhdessäolosta grillin ääressä oli mahtava, mutta en osaa itse oikein olla siinä mukana: johtunee siitä, kun en osaa oikein puhua enkä tunne ketään. Ja oloni oli mikä oli. Mukavaa kuitenkin!



Maanantaina koitti taas jo odotettu työpäivä. Ja paikalle oli tupsahtanut uusi vauva:

1-vuotias Sakarias Fernando. Hän oli saapunut taloon sunnuntai-iltana, eikä oikeastaan tehnyt mitään maanantaina, tuijotteli vain tyhjyyteen. Ei edes itkenyt. Eikä tykännyt olla sylissä, eikä oikein leikkinytkään. Surullistahan se oli, vuosi ollut äidin helmassa ja nyt kaikki muuttuu. Lidia oli vuorostaan jo tarpeeksi iso, ja oli siirtynyt vakituisesti pihalle vanhempien lasten kanssa. Sakariaalle vapautui siis sopivasti sänky.

Illemmalla näin Boriksen ja mentiin Sucreen suurimmille messuille, Vexpo:on. Se oli messukeskuksessa ja siellä oli lähes kaikkea: autoja, ruokia, vaatteita, pankkien standeja, uusia keksintöjä, sänkyjä, taikureita, tanssia, laulua, musiikkia... Kierrettiin paikka läpi maistellen viinejä ja suklaita ja mentiin ulkopuolelle syömään palat kakkua. (Täytynee aloittaa jokin herkkulakko nyt, täällä on vaan kaikki niin herkullista.) Katseltiin tyypillisia tansseja, niitä löytyy jokaisesta bolivian alueesta. Aika riensikin jo, ja olin luvannut olla kotona aikaisin. Host-äitini sanoi jopa kellonajan, mutta en oikein tajunnut sitä aluksi ja kiiressä sanoin vain si si ja matkalla ymmärsin lauseen tarkoituksen, mutta missasin kellonajan. Kymmeneltä on varmaan oikea aika, ajattelin, yhdeltätoista on jo myöhään. Myhöhemmin olisi ollut vaikka mitä esityksiä siellä, mutta ihan kiva oikeastaan olla aikaisin kotona. Äitini vaikutti tyytyväiseltä minuun ja oli tosi mukava ja join teetä. Kuulin, että Lea host-siskoineen oli myös messuilla, olisin siis varmaankin voinut olla pidempäänkin.

Tiistaina saavuin työpaikalle, eikä kukaan ollut lasten kanssa. Huoneessa he olivat yksin, pienimmät itkivät ja niin myös moni minun rakkaistani - ja tappelivat myös. Moikkasin kaikkia ja kaikki lapset kävelivät minua kohti, osa juoksi, ja ojensivat kätensä minulle. Reyna ja Maria Lidia halasivat. Ja sitten tuli tappelu: kuka voikaan olla kanssani ja kuka ei. Nostin halukkaat aidan toiselle puolelle leikkimään ja osan sellaiseen lelulaatikkoon (en tiedä, mikä heitä siinä kiehtoo mutta kaikki haluavat aina sinne). Taas toisten tukasta vetämistä ja itkemistä. Mikä kaaos! Sitten tuli Magi ja toinen työntekijä. Saatiin lapset rauhoittumaan ja leikkivät tosi kivasti.

　

Keskiviikkona rakastuin. Juan Carlosiin. Koko päivä meni oikeastaan hänen kanssaan leikkiessä, tai no, välillä vain se makasi mahani päällä ja ihmetteli huiviani. Ja yllätyksekseni poika ymmärsi sanat: Dame un beso (anna minulle suukko). Ja kuinka suloinenkaan on Juan Carlosin nauru! Hän ei naura turhan usein, ja tulen niin iloiseksi kun hän sitten nauraa tai hymyilee. Vaikuttaa siltä, että Carloskin on rakastunut muhun;) Jos leikin toisen lapsen kanssa, se itkee. Ja aina kun näkee minut, tulee luokse ja hymyilee! En edes halua ajatella sitä ikävää päivää, kun viimeisen kerran nään kultani käyvän nukkumaan. Hän on vain niin ihana, maailman suloisin lapsi.
Keskiviikkoiltana menin Lean ja Boriksen kanssa katsomaan ilmaista showta, jonka esiintyjä oli cirque du soleil:n klowni, Claudio Carneiro.



Esitys oli suurimmalta osalta pantomiimia ja ihan hauska sellainen. Kaikki ei ihan kolahtanut, mutta hyvä se oli käydä katsomassa.

Torstaina työpäivä meni aika nopeasti, vaikkakin lapset olivat aika itkuisia. Kuinka ärsyttävääkään on, kun lapsi itkee turhasta ja sitten jos sitä menee lohduttamaan, alkaa lapsi riuhtomaan ja läpsimään ja haluaa olla yksin. Sitten sitä itkua joutuu kuuntelemaan pitkän tovin. Nice... Lounastaessa huone tuntui turhan hiljaiselta. Missä ovat riehujakaksoset Luz ja Paz? Meille kerrottiin, että hekin ovat jo melko vanhoja, ja pikkuhiljaa siirtyvät pihalle ja olivat siellä nyt. Olihan kaikki toki helpompaa nyt, mutta tulen kaipaamaan heidän nauruaan ja pikku kepposiaan. Luz ja Paz ovat nimittäin hyvin villejä ja nauravaisia, ja usein "painivat" keskenään. Heidän leikkinsä näyttää välillä aika rajulta ja kun sitä menee lähempää rauhoittamaan, tytöt katsovat ja nauravat. Heillä on myös tapana napata joltain kenkä tai lelu ja juosta sen kanssa ympäri huonetta toinen lapsi perässä. Jos uhrina on ollut kaksonen, molemmat vain nauravat ja se on kaikista hauskaa. Mutta jos kyseessä on toinen lapsi, seuraa yleensä itkua. Tytöt eivät ota mitään turhan tosissaan ja jos toista itkettää tai sattuu, toinen silittää ja lohduttaa. Ja jos on aika mennä jonnekin, tytöt menevät sinne usein käsi kädessä. Toisaalta, nyt tulevaisuudessa tulen säästymään niiltä tappeluilta ja riuhtomisilta, jotka aiheutuvat ruokalappujen laittamisesta heille. Mutta kyllä ne hyvät puolet voittavat huonot. Sitten kun tarpeeksi moni lapsi on siirtynyt pihalle, alan varmaan työskentelemään molemmissa paikoissa.

Torstai-illalla oli odotettu Molotov-konsertti. Sitä varten kävin ruokatauolla hankkimassa itselleni lipun. Se oli hyväntekeväisyyskonsertti, ja jos halusi ostaa lipun, täytyikin ostaa lasten lelu. Sen pystyi sitten vaihtamaan sisäänpääsyrannekkeeseen. Hyvä idea, eikö?

Samalle päivälle sattui myös perheemme Erneston tanssiesitys, johon myös ostin lipun. Esityksen oli määrä alkaa 18.30 ja olin sopinut näkeväni kaverit kahdeksalta. No, unohdin tämän bolivialaisen ajan: esitys alkoi vasta klo 19:10 ja tanssiesitykset olivat hyvin pitkiä (ja yksinkertaisuutensa takia tylsiä). Erneston ryhmän esitys oli kahdeksas ja se alkoi vasta kahdeksalta. Sen jälkeen olin taas jo myöhässä ja pistin juoksuksi! Kännykästä oli loppunut saldo, joten en voinut kertoa myöhästymistäni. Jono oli konserttiin älyttömän pitkä, mutta saimme hyvät paikat. Ja konsertti oli älyttömän hyvä! Sekin oli teatro de aire libre:llä, eli paikassa ei ole kattoa, vaan on kuin suuri amfiteatteri. Keikka loppui kahdeltatoista ja Magi tuli meille yöksi (ei olisi voinut mennä niin myöhään enää kotiin) ja aamulla sitten töihin.

Perjantaina pääsin kokemaan jotain uutta töissä: pitelin sylissäni 2 kuukautta vanhaa vauvaa ja vaihdoin hänelle vaatteet. Voi kuinka hentoinen hän olikaan. Ja kuinka kevyt!
Mies tuli huoneeseemme, jutteli hoitajien kanssa, lähti. Valmistautuessamme syömään, joku puuttui. Clara! Mies oli adoptoinut tytön. Juuri kun Clarita oli oppinut kävelemään hyvin. Ja olimme puhuneet Magin kanssa vielä aamulla siitä, kuinka Clara on kiintynyt meihin. Ja nyt, poissa. Toisaalta ihana uutinen, tyttö sai varmasti hyvän kodin. Illalla olin ihan rättipoikkiväsynyt ja katsoin kaverilta lainaamani 007 - Skyfall -elokuvan (joka oli myös pakko katsoa -leffalistassani).

Ps. Sinä päivänä, kun olin kahvilassa julkaissut edellisen kirjoitukseni ikävästä ja siitä kuinka perheen kanssa on vaikeaa, menin kotiin ja perheeni oli älyttömän mukava. Istuttiin minä, äiti ja sisko pöydän ääressä juoden teetä ja jutellen. Kysyivät, missä haluaisin käydä ja voidaan tehdä joitain retkiä yhdessä. Ja vuorostani kyselin vielä talon säännöistä ja kerroin Magin tiukoista kotiintuloajoista. Sen jälkeen on mennyt tosi kivasti perheessä :)