Sunnuntaiaamuna oli taas aikainen (ja tuskainen) herätys. Ihoni ei ole varmaan koskaan palanut niin pahasti kuin nyt: reisiini sattui koko ajan. Näin Magin kahdeksalta ja nappasimme taxin paikkaan, josta lähtee julkinen bussiliikenne Tarabucon kylään. Tarabucon sunnuntaimarkkinat ovat tunnettu juttu ja se on merkattu jokaiseen turistioppaaseen. Monet turistibussit menevät joka sunnuntai Tarabucoon, mutta me emme tunne itseämme turisteiksi, joten säästimme hyvin ja ahtauduimme pieneen bussintapaiseen kahdeksi tunniksi bolivialaisten sekaan ja olimme ainoat valkoihoiset. Matka maksoi 9 bolivianoa.
Tarabuco muistuttaa paljolti Serranon kylää, mutta kaduilla oli paljon väkeä -niin paikallisia kuin turisteja - ja seinustat olivat täynnä kojuja, suurimmilta osin turisteille suunnattua vaatetta ja korua. Oli kenkiä, alpakan villasta tehtyä puseroa, villasukkaa, lapasta ja pipoa. Oli postikortteja, käsikoruja, kankaita bolivian väreissä ja laukkuja. Oli makeisia, hedelmiä, jäätelöä ja lihaa. Risteyksiä oli monia ja monen monta kojua ja turistikauppaa.
Päätimme ensiksi kierrellä (lähes) koko kojualueen läpi ja sitten vasta ostella, jos ostettavaa löytyy. Kierroksemme jälkeen pysähdyimme kahvilaan juomaan limut. Vanhat myyjät tulivat koko ajan luoksemme kysymään, joksko haluaisimme tätä tai tota. No gracias, sanoimme. Vähän jo meinasin miettiä, mutta kun he alkoivat sitten tyrkyttää niitä korujaan laittamalla jo käteen niin alkoi ärsyttää. EI kiitos mitään. Sitten laittoivat vain toista käteen. Nada, gracias. Ja oltiin selvitty yhdestä. Ja heti tuli perään toinen. Onneksi kojuilla myyjät olivat mukavampia ja ymmärtävät, että ystävällisyydellä niitä kauppoja tehdään. Tulihan sieltä pari tuliaista napattua mukaan;)
Tarpeeksi hengattuamme oli suuntana takaisin kaupunki. Kävelimme paikkaan, josta olimme nähneet pikkubussien menevän Sucreen. Mies kysyi: "Sucreen menossa? Hypätkää kyytiin." Menimme ja meinasi jo alkaa epäilyttää, kun kyytiin ei tullutkaan kukaan muu. Lähdimme ajamaan ja yllätykseksemme huomasimme, että takanamme oli penkit vedetty sivuun ja siellä oli pieni lehmä (tai kaksi) huopaan käärittynä. Välillä se sitten äänteli jotain. Reitin varrella hyppäsi kaksi muutakin autoon ja nopeasti saavuimme perille. Tien varrella oli paikka paikoin pari ihmistä yrittämässä kyytiin pienistä kylistä. Juuri tällaisesta elämästä tykkään: tästä huolettomasta ja muihin ihmisiin luottamisesta. Täällä autetaan, jos vain voidaan. Sama huolettomuus näkyy myös pelkästään busseissa: jos haluat pysähtyä tässä, pyydä ja bussi pysähtyy. Jos haluat nousta kyytiin tässä, nouse. Mikään ei ole niin tarkkaa ja hinnoistakin voi yleensä neuvotella.
Sucreessa menimme syömään vegeravintolaan (niitä on sucreessa ainakin kaksi) ja sitten kotiin. Joulu oli selvästi jo saapunut kotiini: oli joulukuusi, hyvää joulua -matto, seinäkoristeita, koriste-esineitä, uusi pöytäliina ja jouluastiat. Katosta roikkui kirjaimet "Feliz Navidad". Tämä on jo liikaa minulle joulua ja joulu vähän jopa huolestuttaa minua. Nyt on jo Joulukuu, eli olen viettänyt puolet ajastani jo täällä. Ehkä vain kaksi kuukautta Sucressa, sillä viimeisenä matkustelen. Toisaalta ei mulla paljoa suunnitelmia ole ja lasteni kanssa haluaisin olla niin paljon kuin vain voin. Ja Sucreessa. Todella tykkään tästä kaupungista. Ihmiset ovat mukavia ja matkalla töistä kotiin ostan yleensä pussimehun pienestä kojusta kadulta. Kojut eivät enää epäilytä minua niin kuin aluksi: hinta on oikeastaan melko sama kuin kaupassa - ehkä vähän kalliimpia jotkut - mutta minusta on kiva tukea näitä ihmisiä. Elämään täällä on niin tottunut että tämä tuntuu jo todella kodilta. Lea aikoo viipyä täällä suunniteltua kauemmin, olen miettinyt josko minunkin pitäisi yksi kuukausi olla täällä kauemmin tai jotain. Mutta toisaalta leikki on parasta lopettaa silloin, kun on kaikista kivointa. Joten ehkä minun kannattaa vain palata maaliskuun alussa takaisin Suomeen ja myöhemmin vielä palata tänne jos haluan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti