Meidän jouluvietto alkoi tietysti pikkujouluilla, jotka järjestimme shishassa (missäpä muuallakaan?). Tehtiin saksalaista glögiä ja keksejä (pipartaikinan olisi pitänyt odottaa se yö). Keksit tosin paloivat mutta glögi oli hyvää. Ja koko baariin laitettiin soimaan suomalainen reggae, eli raappana ja jukka pojan silkkii pauhasi kajareista vesipiippua siemaileville bolivialaisille.
Nuorin host-veljeni Luis matkusti jouluksi perheensä luo Kuubasta, ja jouluaattona matkustimme Serranoon. Jouluaattona työskentelin vielä aamupäivän orpokodissa. Meinasi siinä joulumieli mennä, kun meitä kiellettiinkin leikkimästä lasten kanssa ja ottamasta niitä syliin! Niin, paikalla oli yksi ärsyttävimmistä hoitajista, joka mukaan lapset itkevät niin paljon kun lopetamme leikkimisen (itse olen koko tästä asiasta hieman eri mieltä...). Ei me kuitenkaan haluttu katsoa reunasta vain ettei lapset satuta itseään joten haalimme paljon palikoita laatikoista ja lapset pääsivät yhdessä rakentelemaan niistä. Kaikki leikkivät, kukaan ei itkenyt eikä kukaan ollut sylissämme. Kaikki siis tyytyväisiä. Juan Carlosista kuoriutui aivan älyttömän taitava rakentaja, sillä on varmaan joku päättelykykylahjakkuus tai jokin! Paikalle tuli jokin yritys lahjoittamaan paljon lahjoja. Pari päivää ennen joulua orpokotiimme on tullut paljon vierailijoita yrityksistä lahjoittamaan leluja, kenkiä, ruokaa. Lapset olivat saaneet myös joulun.
Illalla lähti bussimatkani Lean, Julin ja Luisin kanssa. On tapana heittää keksejä ikkunasta köyhille lapsille bussin ikkunasta. Lapset kököttävät tien pientareella odottamassa jotain herkkuja. (Joulua edeltävänä viikkona köyhät perheet ovat kiertäneet ovelta ovelle kysymässä vanhoja leluja tai vaatteita lahjaksi lapsille ja perheet -kuten meidän perhe- yleensä myös heille jotain antavat.) Meillä oli myös iso paketti mukana pieniä keksipusseja, ja koska minä satuin istumaan ikkunan vieressä, minulle nakitettiin tämä tehtävä. Ikkunani oli rikki eikä se auennut, joten väänsin käteni takana olevaan ikkunaan. Tämä oli sitten kuin penkkariajelu part 2 ja voi kuinka iloiseksi ne lapset tulivatkaan kun bussista lensi yksi keksipussi per lapsi. Pimeni ja matka jatkui ohuesti nukkuen.
Muu perhe sekä Jonathan (mikä olisikaan serrano ilman Jonathania??) ja hänen kaverinsa Julia olivat tulleet jo edellisenä päivänä Serranoon ja kun saavuimme, olivat Jonathan ja Julia jo kännissä. Muutkin jo kadulla juhlimassa. Otimme teetä, olimme väsyneitä ja vaihdoimme Lean kanssa siistimmät vaatteet, sillä suuntana oli joulukirkko! Kello oli yksitoista illalla ja kirkko oli melko täynnä. Alttarin viereen oltiin rakennettu Jeesuksen seimi ja muita lavasteita. Maa oli täytetty heinällä. Ihmiset veivät sinne omat nukkensa jumalanpalveluksen ajaksi (syytä minulle ei koskaan selvinnyt. somebody knows?). Pappi puhui rennosti, ja sanoi: "Eikö olisikin sopivaa, jos laulettaisiin syntymäpäivälaulu jeesukselle? Onhan nyt hänen syntymäpäivänsä!" Luulin sen olevan vitsi. Pian kirkossa kuitenkin raikui "Paljon onnea Jeesus, paljon onnea vaan.."
Jumalanpalveluksen jälkeen jäimme hengaamaan kirkkoon, ja saliin tuli tanssijoita. Niin, jouluna kadulla on tapana tanssia soittajat mukana. Jonathankin liittyi tanssiin! Tästä menimme käymään nopeasti kotona ja sitten minä, Lea, Luis ja Jonathan suuntasimme Serranon yöelämään. Kävimme tsekkaamassa yhden karaokepaikan, mutta paikka oli pieni ja meno huono. Etsimme toisen. Matkalla törmäsimme plazan penkillä istuviin Keviniin (ranskalainen jätkä, joka asuu shishassa) ja Borikseen, jotka
olivat tulleet jouluksi Serranoon. Jouluna serrano on myös täynnä turisteja Boliviasta, sillä serranon joulu on tunnettu; Se on kolmen päivän karnevaali, jolloin tanssitaan kaduilla ja niin nuoret kuin vanhatkin ovat yötä päivää juomassa.
Liityttiin siinä sitten niiden seuraan, juotiin fernet ja mentiin baariin. Tämä karaokepaikka oli suuri, ihmiset tanssivat ja välillä joku lauloi. Musiikki oli hyvää. Siellä yö sujuikin sitten kivasti.
Seuraavana päivänä mentiin Lean kanssa ostamaan bussiliput Sucreen seuraavalle päivälle. Ja ketkä tapasimmekaan kadulla? Boriksen ja Kevinin, jotka olivat vieläkin kännissä. Heillä ei ollut yösijaa yölle, joten he olivat fiksuina nukkuneet hieman plazalla ja miettineet, minne mennä. "Siellä koti, missä valo" oli toinen tokaissut. Risti valaisi kirkkaana koko kylää pienen vuoren päältä (joka kylää ja kaupunkia valaisee risti) ja sen huomatessaan olivat pojat päättäneet kavuta sinne. Nukkuneet siellä tunnin ja tulleet sitten takaisin. Ja sitten olikin jo valoisaa.
Mentiin plazalle nelistään hengaamaan ja pojat yrittivät vähän nukkua nurmikolla huonolla menestyksellä. Boriksen oli tarkoitus palata jo samana päivänä takaisin kaupunkiin. Mentiin sitten kotiin teelle ja katsomaan tanssia kadulla perheen kanssa. Lähdin Luisin ja muutaman serkun kanssa kiertelemään ja suunnattiin chicha-tehtaalle, jossa joimme yhden kannullisen. Kadulla tanssijat tulevat tanssinsa päätteeksi hörppäämään yleensä chichaa. Mekin menimme vähän tanssimaan seurueen päätteeksi kadulle ja Valeria-serkku yritti opettaa askeleita. Palattiin Luisin kanssa takaisin talolle, tarkoitus oli levähtää vähän ja lähteä taas yöhön, mutta se sitten nukahti eikä herännyt. Leakin väsytti joten minä lähdin Jonathanin ja Julian kanssa kadulle. Plazalla oli paljon tanssijoita ja tietysti Kevin ja Boris. Eipä se ollutkaan mennyt vielä. Kevinin kanssa liityttiin yhteen tanssiporukkaan ja tanssittiin vähän (katujen tanssit ovat helppoja, paljolti käsi kädessä hyppelehtimistä ja pari pyörähdystä). Matkattiin vielä samaan karaokebaariin ja Julia lauloi. Sitten edellisiltaa aikaisemmin kotiin.
Torstai-päivä oli älyttömän lämmin. Lea suuntasi juoksulenkille ja minä Himenan ja äidin kanssa läheiselle nurmikentälle jalkapallopeliä katsomaan. Vanhat miehet pelaamassa kömpelösti. Joukkueet oli muodostettu siten, että Serranosta Sucreen muuttaneet muodostivat yhden joukkueen ja toiset kaupungit toisen. Kaikki kuitenkin alunperin Serranosta kotoisin. Hauskaa oli katsottavaa ja niin näytti olevan myös pelaajilla. Himena ja äiti huutelivat paljon kannustuksia. Kuumuus väsytti ja kellokin kävi, joten suuntasimme takaisin talolle jatkamaan ruoanlaittoa. Halusin kävellä vielä Serrano-kirjainten luokse (jotka sijaitsevat vuoren rinteessä) , mutten yksin.
Ruoan jälkeen lähdettiin minä, Lea ja Luis kirjaimille. Reitti vuoren rinteessä olikin rankempaa kuin ajattelin. Kirjaimet koostuvat valkoisista maalatuista kivistä. Alunperin nimi on laitettu vuorelle, jotta kylään saapuvat näkevät, minne ovat tulleet. Luis kertoi, että nuorempana, kun kirjaimet oltiin muodostettu suurista liikuteltavista kivistä, (nykyään jotenkin kiinnitetty maahan, ettei pysty liikuttamaan) hän oli kaverinsa kanssa tullut kirjaimille ja muuttanut serrano-sanan serradoksi (cerrado=suljetttu). Seuraavana päivänä oli tullut poliisi.
Ylhäällä katseltiin maisemia ja ihmeteltiin. Aikaa oli vielä ennen bussin lähtöä, joten halusin kiivetä vielä ristille, joka valaisi Serranon kylää toisella kukkulalla. Lea ei jaksanut enää mukaan tulla, joten lähdin sinne Luisin kanssa. Ostettiin yhdet oluet, juteltiin kaikenlaista ja palattiin talolle. Pakkasin laukkuni ja olikin jo aika suunnata sucreeta päin. Muut jatkaisivat joulun viettoa vielä muutaman päivän. Äiti antoi munkkirinkeleitä matkaevääksi ja hyppäsimme bussiin. Bussissa toivoin, että olisin jäänyt vielä muutamaksi päiväksi pidempään. Nyt välit perheeseeni tuntuvat (vihdoin) hyviltä ja mietin bussissa surullisena, miten haikeaa tulee olemaan viimeisenä päivänä!
maanantai 9. kesäkuuta 2014
maanantai 12. toukokuuta 2014
UYUNI 13.12.-16.12.2013
Se oli sitten perjantai 13, kun päätimme tehdä ensimmäinen ison retkemme.
Yelson (shisha-baarin pitäjä ja kaverimme) esitteli meille Uyunin - sinne haluaisimme! Uyunin Salar on valtava suolakenttä, kuin suola-aavikko. Tuhansia vuosia sitten, Uyunissa on ollut suolajärvi, joka ei päässyt jokia pitkin valumaan toisille alueille, joten ajan mittaan vesi on haihtunut ja valtava kasa suolaa on jäänyt. Paksujen "suolalauttojen" alla ja välissä on vielä kylmää vettä. Yelsonin veli työskentelee yhdessä turistitoimistossa, joka järjestää retkiä Salariin. Ilman toimistoa ei alueelle kannata mennä, sillä siellä pystyy ajamaan vain Jeepillä ja on toki mielenkiintoista kuulla informaatiota. Meitä kiinnosti kolmen päivän retki, johon sisältyi suolakenttien lisäksi paljon muita nähtävyyksiä: junamuseo, monen värisiä laguuneja, aavikko, kivikasoja, kaktussaari.. Yelsonin veljen toimisto oli myös vaihtoehdoista halvin (800 bolivianoa).
Pakkasimme rinkkamme ja suuntasimme bussiterminaaliin. Meidän pitäisi ensiksi ottaa bussi Potosiin ja sieltä sitten Uyuniin. Kukaan ei meille vinkannut, että liput kannattaisi ostaa ajoissa, joten menimme puoli neljältä terminaaliin ja halusimme neljältä lähtevän bussin. No, lippuja ei tietenkään ollut enää missään matkatoimistossa jäljellä, joten otimme sitten kuudelta lähtevän. Toimiston täti sanoi, että viimeinen bussi Potosista Uyuniin lähtisi kymmeneltä illalla, joten ehtisimme vielä siihen vaihtaa (bussimatka Sucreesta Potosiin 3-4 tuntia). Istahdimme siis kahdeksi tunniksi terminaalin penkeille ja söimme kaikki bussieväämme: suklaata, magin tekemää pizzaa, leipää ja keksejä. Aika meni loppujen lopuksi ihan mukavasti ja bussissa sitten pääsimme vähän nukkumaan. Ulkona oli jo ihan pimeää, mutta upeat salamat valaisivat bussiamme lähes koko matkan ajan. Ainakin tällaiselle suomalaiselle Bolivian ukkosmyrskyt ja salamat ovat jo itsessään yksi nähtävyys.
Potosissa säntäsimme nopeasti terminaalin toimistoihin kyselemään bussilippuja. Terminaali oli suuri ja busseja lähti Chileen ja muihin maihin ja kaupunkeihin. Muistutti kuin lentokenttää: kuulutuksia kaikui ja oli kahvilaa ja kauppaa. Uyuniin ei lippuja kuitenkaan löytynyt, piti mennä toiseen terminaaliin. Kello oli puoli kymmenen. Hyppäsimme taksiin ja tunnelma oli kuin Amazing Racesta! Saavuimme tyhjään terminaaliin - ei busseja enää tänään. Viimeinen bussi Uyuniin olikin jo lähtenyt yli tunti sitten. Terminaalin vieressä oli miehiä huutelemassa autoistaan, että Uyuniin mennään ja tämän verran maksaa. Niihin ei uskallettaisi luottaa. Ja lähellä oli paljon isoja kahdeksan hengen takseja, "jaettu taksi", jotka olivat myös menossa Uyuniin. auto lähtisi sitten, kun kaikki paikat on täytetty. Hinta on hieman kalliimpi kuin bussi, muttei paljon. Muita ihmisiä ei kuitenkaan näkynyt mailla halmeilla, meidän pitäisi siis yöpyä Potosissa. Alkuperäiseen suunnitelmaamme kuului saapua Uyuniin yöllä kahden aikaan ja yöpyä Yelsonin veljen luona. Aamulla alkaisi tour.
Taksien luona oli hostelli: kolmen hengen huone ja yhteinen vessa 40 bolivianolla per henkilö. Paikka ei ollut kummoinen: vessassa ei tietenkään ollut vettä eikä paperia (täällä kannattaa aina olla omassa laukussa vessapaperia mukana) mutta huoneessa oli tv. Ostimme alakerran kioskista vähän ruokaa, sukelsimme sänkyihimme ja tuijottelimme televisiota. Ja nukahdimme. Ja heräsimme neljältä aamuyöllä. Taksin kuljettaja oli sanonut, että neljän viiden aikaan katu on täynnä ihmisiä, jotka haluavat Uyuniin ja sitten lähdettäisiin. Pakkasimme nopeasti laukkumme ja menimme ulos. Ihan pimeää, kylmää eikä ketään. Hostelli lukittiin meidän lähdettyämme, takaisin ei olisi paluuta. Istahdimme väsyneinä ja ärtyneinä kadun reunalle ja kääriydyimme makuupusseihimme. Tärisimme kylmästä. Mieltä lämmitti ajatus ruosta ja puhuimmekin tunnin vain lämpimistä karjalanpiirakoista ja pestopastasta. Ja kaipasimme 24H McDonald's:ia, sinne olisimme voineet mennä odottamaan. Mutta täällä Boliviassa mäkkärit ovat lailla kielletty. Hostellilta oltiin sanottu, että ensimmäinen bussi Uyuniin lähtisi kuudelta, joten varttia vaille kävelimme terminaaliin. Ei ketään. Palasimme takaisin kadun reunalle, aurinko teki nousuaan. Paikalle tuli mies ja nainen viereemme. Heillä oli mukanaan kattiloita ja kärryjä ja pian he olivat rakentaneet pienen keittiön kadulle. Ja siinä tarjottiin lämmintä teetä ja kahvia ja leipää ja keittoa. Istahdimme ja lämmittelimme käsiämme lämpimällä metallipinnalla. Otimme teetä ja leipää. Vihdoin seitsemältä oli tarpeeksi ihmisiä Uyuniin lähdössä ja pääsimme matkaan jaetulla taksilla. Kolmen tunnin automatka sujuikin hyvin nukkuessa. Kun nukahdin, oli kylmä ja herätessäni älyttömän kuuma. Perillä, kymmenen aikaan, meitä odotti Yelsonin veljen kämppäkaveri, joka opasti meidät toimistolle. Yelson oli hoitanut meille varauksen ja kaikki ja yhdentoista maissa hyppäsimme Jeepin kyytiin.
Seurueeseemme kuului lontoolaisopettaja, joka oli oikein puhelias ja kohtelias, mutta espanjaa hän ei kuitenkaan yhtään puhunut; saksalaispariskunta, joka osasi valittaa oikeastaan kaikesta eikä ollut mihinkään tyytyväinen ja jatkaisi matkaa Chileen; italialainen mies, jonka huumori ei yhtään iskenyt muhun ja joka liittyi valittajiin eikä vuorostaan puhunut yhtään englantia. Ja tietysti oli meidän kuskiopas, joka oli vanha mies ja vaikutti olevan aika tympääntynyt työhönsä. Hän ei puhunut aluksi yhtään mitään, ei kertonut nimeään eikä mitään. Ja niin, seitsemän hengen Jeepin meitä ahtautui kahdeksan, mistä alkoikin heti pariskunnan valitus. Me olimme vielä ihan tyytyväisiä ja matka pääsi alkamaan.
Ensimmäinen etappi oli junamuseo. Oli alue, jossa oli paljon vanhoja ruostuneita junia. Ihmiset kiipeilivät junissa ja ottivat kuvia. Tunsimme itsemme lapsiksi taas, kun juoksimme ja kiipeilimme junien katoilla ja tutkiskeltiin.
Aikaa ei ollut paljoa ja pian jatkoimmekin jo matkaa. Ja pian pysähdyimme taas. Nyt oli vuorossa pieni kylä, jossa myytiin vaikka minkälaista matkamuistoa. Hienoa oli se, että talot oltiin tehty (ainakin osin) suolasta! Kymmenen minuutin jälkeen päästiin jatkamaan matkaa ja maaperä muuttui suolaksi. Ajeltiin ja välillä pysähdyttiin ihmettelemään.
Aikamme ajateltuamme pääsimme lounaspaikkaamme. Siis kuskimme kaivoi takakontista ruoan, lämmitti sen jossain ja tarjoili. Paikka oli ehkä Salarin tunnetuin alue: suolaa silmänkantamattomiin. Tällä alueella ihmisillä on tapana ottaa kuvia, jossa on esimerkiksi dinosauruksen vieressä. Toisin sanoen, etäisyyksillä ja mittasuhteilla voi leikkiä. Sitä muuttuu kaveria pienemmäksi kun menee vähän kauemmaksi. Mutta silti näyttää siltä, että lähellä ollaan. Niin myös mekin otimme tällaisia kuvia. Minä seisoin Lean olkapäällä, olin sen juomamukissa, kämmenellä ja yritti se Lea syödäkin minut! Tarpeeksi pelleiltyämme jatkoimme matkaa.
Suolakenttä oli tosiaan aivan kuin jäätynyt meri, kun saaria nousi maasta. Pysähdyimme kaktussaarelle. Saarelle kapuaminen olisi maksanut muutaman kympin, joten me tytöt pysyttelimme alhaalla ja otimme kuvia ( myös laaman kanssa!).
Jatkoimme matkaa ja menimme "maan kamaralle", pois suolasta. Ajoimme jonkin aikaa ja saavuimme yöpaikkaamme. Se oli pieni, suolasta tehty talo, jossa lamppuja ei ollut vaan käytettiin kynttilöitä. Söimme ja jäimme yhdessä pelaamaan korttia koko porukka. Aika kiva ryhmä meistä muodostui.
Kahtena seuraavana aamuna heräsimme tooosi aikaisin (toisena aamuna puoli viideltä...) ja olimme koko päivän aavikolla. Kiipeilimme suurissa kivilohkareissa ja tutustuimme erilaisiin laguuneihin. Oli vihreää, punaista, valkoista ja sinistä laguunaa. Ja kaikissa paljon flamingoja! Magi ja lontoolaismies pulahtivat kuumaan veteen, näimme geysireja, ja maasta nousevaa ja kananmunalta haisevaa höyryä (kuvittelimme olevamme toisella planeetalla..:D). Kuljimme toimivan tulivuoren ohi, nousimme korkeimmillaan viiden kilometrin korkeudelle ja juoksentelimme hiekan ja valtavien kivien välissä.
Kolmas päivä meni suurilta osin Jeepissä istuessa, käytiin heittämässä saksalaiset Chilen rajalle ja sitten vain matkustettiin autolla aavikolla takaisin ihmisten ilmoille (mikä rauha siitä syntyikään kun ei ollut enää valittajia). Matkalla pysähdyimme muutaman kerran ja auton rengas puhkesi.Lopuksi pysähdyimme vielä yhteen kylään, kun kuski auttoi toisen jeepin kuljettajaa, jonka auto oli mennyt jotenkin rikki. Meitä huolestutti vähän, että ehdimmekö viimeiseen bussiin Sucreen.
Lopulta pääsimme sateiseen kaupunkiin ja nappasimme bussiliput vielä ja bussi menisi ilman vaihtoja Sucreen, mahtavaa! Matka sujui muuten ihan kivasti ilman suurempia ongelmia, paitsi että katosta vuosi koko matkan ajan sadevesi meidän päälle...
ps. kuvia tulossa pian!
Yelson (shisha-baarin pitäjä ja kaverimme) esitteli meille Uyunin - sinne haluaisimme! Uyunin Salar on valtava suolakenttä, kuin suola-aavikko. Tuhansia vuosia sitten, Uyunissa on ollut suolajärvi, joka ei päässyt jokia pitkin valumaan toisille alueille, joten ajan mittaan vesi on haihtunut ja valtava kasa suolaa on jäänyt. Paksujen "suolalauttojen" alla ja välissä on vielä kylmää vettä. Yelsonin veli työskentelee yhdessä turistitoimistossa, joka järjestää retkiä Salariin. Ilman toimistoa ei alueelle kannata mennä, sillä siellä pystyy ajamaan vain Jeepillä ja on toki mielenkiintoista kuulla informaatiota. Meitä kiinnosti kolmen päivän retki, johon sisältyi suolakenttien lisäksi paljon muita nähtävyyksiä: junamuseo, monen värisiä laguuneja, aavikko, kivikasoja, kaktussaari.. Yelsonin veljen toimisto oli myös vaihtoehdoista halvin (800 bolivianoa).
Pakkasimme rinkkamme ja suuntasimme bussiterminaaliin. Meidän pitäisi ensiksi ottaa bussi Potosiin ja sieltä sitten Uyuniin. Kukaan ei meille vinkannut, että liput kannattaisi ostaa ajoissa, joten menimme puoli neljältä terminaaliin ja halusimme neljältä lähtevän bussin. No, lippuja ei tietenkään ollut enää missään matkatoimistossa jäljellä, joten otimme sitten kuudelta lähtevän. Toimiston täti sanoi, että viimeinen bussi Potosista Uyuniin lähtisi kymmeneltä illalla, joten ehtisimme vielä siihen vaihtaa (bussimatka Sucreesta Potosiin 3-4 tuntia). Istahdimme siis kahdeksi tunniksi terminaalin penkeille ja söimme kaikki bussieväämme: suklaata, magin tekemää pizzaa, leipää ja keksejä. Aika meni loppujen lopuksi ihan mukavasti ja bussissa sitten pääsimme vähän nukkumaan. Ulkona oli jo ihan pimeää, mutta upeat salamat valaisivat bussiamme lähes koko matkan ajan. Ainakin tällaiselle suomalaiselle Bolivian ukkosmyrskyt ja salamat ovat jo itsessään yksi nähtävyys.
Potosissa säntäsimme nopeasti terminaalin toimistoihin kyselemään bussilippuja. Terminaali oli suuri ja busseja lähti Chileen ja muihin maihin ja kaupunkeihin. Muistutti kuin lentokenttää: kuulutuksia kaikui ja oli kahvilaa ja kauppaa. Uyuniin ei lippuja kuitenkaan löytynyt, piti mennä toiseen terminaaliin. Kello oli puoli kymmenen. Hyppäsimme taksiin ja tunnelma oli kuin Amazing Racesta! Saavuimme tyhjään terminaaliin - ei busseja enää tänään. Viimeinen bussi Uyuniin olikin jo lähtenyt yli tunti sitten. Terminaalin vieressä oli miehiä huutelemassa autoistaan, että Uyuniin mennään ja tämän verran maksaa. Niihin ei uskallettaisi luottaa. Ja lähellä oli paljon isoja kahdeksan hengen takseja, "jaettu taksi", jotka olivat myös menossa Uyuniin. auto lähtisi sitten, kun kaikki paikat on täytetty. Hinta on hieman kalliimpi kuin bussi, muttei paljon. Muita ihmisiä ei kuitenkaan näkynyt mailla halmeilla, meidän pitäisi siis yöpyä Potosissa. Alkuperäiseen suunnitelmaamme kuului saapua Uyuniin yöllä kahden aikaan ja yöpyä Yelsonin veljen luona. Aamulla alkaisi tour.
Taksien luona oli hostelli: kolmen hengen huone ja yhteinen vessa 40 bolivianolla per henkilö. Paikka ei ollut kummoinen: vessassa ei tietenkään ollut vettä eikä paperia (täällä kannattaa aina olla omassa laukussa vessapaperia mukana) mutta huoneessa oli tv. Ostimme alakerran kioskista vähän ruokaa, sukelsimme sänkyihimme ja tuijottelimme televisiota. Ja nukahdimme. Ja heräsimme neljältä aamuyöllä. Taksin kuljettaja oli sanonut, että neljän viiden aikaan katu on täynnä ihmisiä, jotka haluavat Uyuniin ja sitten lähdettäisiin. Pakkasimme nopeasti laukkumme ja menimme ulos. Ihan pimeää, kylmää eikä ketään. Hostelli lukittiin meidän lähdettyämme, takaisin ei olisi paluuta. Istahdimme väsyneinä ja ärtyneinä kadun reunalle ja kääriydyimme makuupusseihimme. Tärisimme kylmästä. Mieltä lämmitti ajatus ruosta ja puhuimmekin tunnin vain lämpimistä karjalanpiirakoista ja pestopastasta. Ja kaipasimme 24H McDonald's:ia, sinne olisimme voineet mennä odottamaan. Mutta täällä Boliviassa mäkkärit ovat lailla kielletty. Hostellilta oltiin sanottu, että ensimmäinen bussi Uyuniin lähtisi kuudelta, joten varttia vaille kävelimme terminaaliin. Ei ketään. Palasimme takaisin kadun reunalle, aurinko teki nousuaan. Paikalle tuli mies ja nainen viereemme. Heillä oli mukanaan kattiloita ja kärryjä ja pian he olivat rakentaneet pienen keittiön kadulle. Ja siinä tarjottiin lämmintä teetä ja kahvia ja leipää ja keittoa. Istahdimme ja lämmittelimme käsiämme lämpimällä metallipinnalla. Otimme teetä ja leipää. Vihdoin seitsemältä oli tarpeeksi ihmisiä Uyuniin lähdössä ja pääsimme matkaan jaetulla taksilla. Kolmen tunnin automatka sujuikin hyvin nukkuessa. Kun nukahdin, oli kylmä ja herätessäni älyttömän kuuma. Perillä, kymmenen aikaan, meitä odotti Yelsonin veljen kämppäkaveri, joka opasti meidät toimistolle. Yelson oli hoitanut meille varauksen ja kaikki ja yhdentoista maissa hyppäsimme Jeepin kyytiin.
Seurueeseemme kuului lontoolaisopettaja, joka oli oikein puhelias ja kohtelias, mutta espanjaa hän ei kuitenkaan yhtään puhunut; saksalaispariskunta, joka osasi valittaa oikeastaan kaikesta eikä ollut mihinkään tyytyväinen ja jatkaisi matkaa Chileen; italialainen mies, jonka huumori ei yhtään iskenyt muhun ja joka liittyi valittajiin eikä vuorostaan puhunut yhtään englantia. Ja tietysti oli meidän kuskiopas, joka oli vanha mies ja vaikutti olevan aika tympääntynyt työhönsä. Hän ei puhunut aluksi yhtään mitään, ei kertonut nimeään eikä mitään. Ja niin, seitsemän hengen Jeepin meitä ahtautui kahdeksan, mistä alkoikin heti pariskunnan valitus. Me olimme vielä ihan tyytyväisiä ja matka pääsi alkamaan.
Ensimmäinen etappi oli junamuseo. Oli alue, jossa oli paljon vanhoja ruostuneita junia. Ihmiset kiipeilivät junissa ja ottivat kuvia. Tunsimme itsemme lapsiksi taas, kun juoksimme ja kiipeilimme junien katoilla ja tutkiskeltiin.
Aikaa ei ollut paljoa ja pian jatkoimmekin jo matkaa. Ja pian pysähdyimme taas. Nyt oli vuorossa pieni kylä, jossa myytiin vaikka minkälaista matkamuistoa. Hienoa oli se, että talot oltiin tehty (ainakin osin) suolasta! Kymmenen minuutin jälkeen päästiin jatkamaan matkaa ja maaperä muuttui suolaksi. Ajeltiin ja välillä pysähdyttiin ihmettelemään.
Aikamme ajateltuamme pääsimme lounaspaikkaamme. Siis kuskimme kaivoi takakontista ruoan, lämmitti sen jossain ja tarjoili. Paikka oli ehkä Salarin tunnetuin alue: suolaa silmänkantamattomiin. Tällä alueella ihmisillä on tapana ottaa kuvia, jossa on esimerkiksi dinosauruksen vieressä. Toisin sanoen, etäisyyksillä ja mittasuhteilla voi leikkiä. Sitä muuttuu kaveria pienemmäksi kun menee vähän kauemmaksi. Mutta silti näyttää siltä, että lähellä ollaan. Niin myös mekin otimme tällaisia kuvia. Minä seisoin Lean olkapäällä, olin sen juomamukissa, kämmenellä ja yritti se Lea syödäkin minut! Tarpeeksi pelleiltyämme jatkoimme matkaa.
Suolakenttä oli tosiaan aivan kuin jäätynyt meri, kun saaria nousi maasta. Pysähdyimme kaktussaarelle. Saarelle kapuaminen olisi maksanut muutaman kympin, joten me tytöt pysyttelimme alhaalla ja otimme kuvia ( myös laaman kanssa!).
Jatkoimme matkaa ja menimme "maan kamaralle", pois suolasta. Ajoimme jonkin aikaa ja saavuimme yöpaikkaamme. Se oli pieni, suolasta tehty talo, jossa lamppuja ei ollut vaan käytettiin kynttilöitä. Söimme ja jäimme yhdessä pelaamaan korttia koko porukka. Aika kiva ryhmä meistä muodostui.
Kahtena seuraavana aamuna heräsimme tooosi aikaisin (toisena aamuna puoli viideltä...) ja olimme koko päivän aavikolla. Kiipeilimme suurissa kivilohkareissa ja tutustuimme erilaisiin laguuneihin. Oli vihreää, punaista, valkoista ja sinistä laguunaa. Ja kaikissa paljon flamingoja! Magi ja lontoolaismies pulahtivat kuumaan veteen, näimme geysireja, ja maasta nousevaa ja kananmunalta haisevaa höyryä (kuvittelimme olevamme toisella planeetalla..:D). Kuljimme toimivan tulivuoren ohi, nousimme korkeimmillaan viiden kilometrin korkeudelle ja juoksentelimme hiekan ja valtavien kivien välissä.
Kolmas päivä meni suurilta osin Jeepissä istuessa, käytiin heittämässä saksalaiset Chilen rajalle ja sitten vain matkustettiin autolla aavikolla takaisin ihmisten ilmoille (mikä rauha siitä syntyikään kun ei ollut enää valittajia). Matkalla pysähdyimme muutaman kerran ja auton rengas puhkesi.Lopuksi pysähdyimme vielä yhteen kylään, kun kuski auttoi toisen jeepin kuljettajaa, jonka auto oli mennyt jotenkin rikki. Meitä huolestutti vähän, että ehdimmekö viimeiseen bussiin Sucreen.
Lopulta pääsimme sateiseen kaupunkiin ja nappasimme bussiliput vielä ja bussi menisi ilman vaihtoja Sucreen, mahtavaa! Matka sujui muuten ihan kivasti ilman suurempia ongelmia, paitsi että katosta vuosi koko matkan ajan sadevesi meidän päälle...
ps. kuvia tulossa pian!
.JPG)
torstai 20. helmikuuta 2014
20.2.2014 Uusi projekti Villa Harmonia, Bolivialainen lääkäri ja muuta ajankohtaista sälää
Täällä on jo paljon tapahtunut viime päivityksestä: käytiin tyttöjen kanssa Uyunissa, Serranossa vietin aivan uudenlaisen joulun, uudeksi vuodeksi matkattiin kaveriporukalla La paziin ja sieltä Copacabanaan ja Isla del soliin, josta Magin ja Boriksen kanssa tehtiin vielä retki Peruun ja Machu Picchuun. Helmikuussa oli Icyen leiri ja viime viikonloppuna tehtiin kolmikon viimeinen yhteinen retki, kun suuntasimme Cochabambaan! Tekstit eivät ole vielä valmiita, mutta tässä jo ajankohtaisempia häppeninkejä.
Palattuamme lomamatkaltamme takaisin töihin, oli lapsiamme jäljellä enää neljä. Kaksoset ovat siirtyneet nyt viimein alas, Anderson on lähtenyt vanhempiensa luokse toiseen kaupunkiin ja niin myös Valentina ja Maria Cristina. Nyt on siis jäljellä Maria Lidia, Sergio, Juan Carlos ja Sakarias. Työmäärä on vähentynyt eikä tarvetta meille molemmille ainakaan enää ole. Joten puhuimme asiasta Icyen Oscarin kanssa ja pääsimme aloittamaan uudessa projektissa, jossa työskentelemme aamut ja iltapäivät jatkamme Tata San Juan de Dios:ssa. Uusi projekti, Villa Harmonia, on kaupungin ulkopuolella noin tunnin bussimatkan päässä ja se on lastentarhantapainen paikka. Köyhät perheet tuovat lapsensa ja vauvansa päivän ajaksi hoitoon, koska eivät itse pysty heistä huolehtimaan töiden tai muiden esteiden vuoksi.
Työskentelen vauvojen, n. 1vuotiaiden kanssa ja Magi 2-3-vuotiaiden. Työkaverinani on yksi nainen, ja juttelemme paljon. Pesueeseeni kuuluu
Abi, hyvin vilkas tyttö, joka jo melkein kävelee yksin (lapsi siirtyy toiseen saliin, kun oppii kävelemään);
Juli, joka puetaan aina poikien vaatteisiin ja aluksi luulinkin häntä pojaksi kunnes opin hänen nimensä..;
Maite, aika uusi tyttö, joka itkee äitiään ja isäänsä lähes koko ajan;
Arminda, myöskin aika itkuinen lapsi;
Luciana, valtava tyttö, joka myöskin oppii pian kävelemään;
Vanesa, jo 2-vuotias tyttö, mutta hän syntyi liian hitaasti ja siksi hänellä on kehitysvamma, eikä pysty tekemään lähes yhtään mitään;
ja kaksoset Juan ja Juana, lempparilapseni, jotka ovat vasta n. 7 kuukautta vanhoja, aivan samannäköisiä, ainoa mikä erottaa heidät on vaatteet. He hymyilevät paljon ja olen ottanut heidät omakseen: syötän heidät aina ja leikin. Tällä viikolla oli maksun aika (kuukaudessa täytyy maksaa 80 bolivianoa (n.10e)) ja kaksoset eivät siitä asti olekaan tulleet. He vaikuttavat lapsista köyhimmiltä: he ovat kaikista likaisimpia, heillä on ihossa jokin ihottuma tai sieni ja vähäiset hiukset, jotka heillä ovat päässä, ovat rastoittuneet. He myös saapuivat normaalisti aina ensimmäisinä ja lähtivät viimeisinä hoitolasta.
Ensimmäiset kaksi työviikkoani työskentelin 0-2-vuotiaden kanssa, sillä lapsia oli vielä sen verran vähän. Työ oli aluksi aika vaikeaa, kun lapset vielä vierastivat eivätkä halunneet että syötän heitä ja muutenkin koettelivat minua kieltäytymällä monista jutuista enkä tiennytkään aluksi mitä lasten kanssa voi oikein tehdäkään. Viikon jälkeen lapset onneksi tottuivat minuun ja työ sujuu oikein kivasti!
Nyt rakastan olla täällä töissä, vauvat ovat ihania, jo tuntevat minut, käytän vakkarityöntekijöiden tapaan työasua (!!) ja tunnen, että minua todella tarvitaan. Meidän pitää "kirjautua" joka aamu kun saavumme - eli kirjoittaa vihkoon saapumisaikamme ja allekirjoitus ja tehdä sama kun lähdemme. Lomaa pitää kysyä, että käykö ja meillä on ollut jo yksi palaveri vastaavan hoitajan kanssa. Tekemistä riittää ja varsinkin ruokailussa tarvetta olisi yhdelle vapaaehtoiselle lisää. Vanesaa syöttäessä kun menee ihan älyttömästi aikaa kun ei hän vielä oikein osaa syödä ja pudottaa puolet ruoastaan aina suustaan pois.
Työmatkoihin menee nyt kauemmin ja lounaan syön tunnin myöhemmin kuin muut perheenjäseneni ja heti ruoan jälkeen kiiruhdankin jo toiseen työhön. Väsynyt olen illalla, mutta jaksan töissä paremmin kun nyt on vaihtelua. Ja iltapäivisin ollaan tehty nyt joka päivä puolen tunnin kävelylenkki lastemme kanssa, kun nyt niitä on sopivasti. Kasvaneet he ovat kovasti, mutta vielä yhtä ihania kuin ennenkin.
Tammikuussa minua puri koira. Orpokodin läheisyydessä pyörii paljon koiria, ja yksi aamu töihin matkalla yksi koira tuli vain ja puri jalkaan. En aluksi kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta myöhemmin huomasin, että haava olikin ajateltua suurempi ja vuosi verta. Mitään pureman vaaroista en tietenkään tiennyt ja lounaalla kun kerroin host-perheelleni tapahtumasta, he sanoivat että heti pitää mennä lääkäriin. Ja olisihan se haava pitänyt heti ekana pestä vedellä ja saippualla, mutta siinä oli jo rupi. Jos vesikauhu-tartunnan saa, siihen kuolee kahden viikon sisällä. Suuntasin sitten Oscarin kanssa lääkärille, joka oli perehtynyt pelkästään eläinten puremiin. Boliviassa on onneksi ilmainen ohjelma kaikille, joita eläin puree. Siihen kuuluu rabia-rokotus, eli jouduin seuraavat seitsemän päivää käymään ottamassa rokotuksen käsivarteen ja myöhemmin vielä täytyy palata ottamaan kolme vahvistuspistosta.
Tammikuussa Perusta palattuani olin viikon älyttömän kipeänä. Kuumetta oli parhaimmillaan 40 astetta ja kokonaisuudessaan kolme päivää oli lämpötilani yli 38 astetta yötä päivää eikä lääkkeet paljoa auttaneet. Jouluksi oli tullut Sucreen Luis-"veljeni", joka opiskelee lääketiedettä Kuubassa. Hän on jo valmistunut lääkäri, mutta vielä opiskelee yleislääkäri-erikoistumisen. Luisin kanssa vietin varsinkin jouluna aikaa ja hänen kanssaan oli aina helppo jutella. Hän myös kipeänä ollessani piti minusta hyvin huolta. Hän oli minusta huolissaan, kun mikään ei näyttänyt selittävän korkeaa kuumetta. Oireeni olivat ainoastaan päänsärky ja korkea kuume. Ei mitään muuta. Hän epäili, että minulla voisi olla joku vähän vakavampi sairaus Perusta. Hän heilutteli päätäni ja jalkojani, mutta päähäni ei sattunut, joten se sulki pois joitain aivosairauksia. Hän mittasi verenpaineeni ja kuunteli kehoani selästä ja mahasta ja keuhkoista. Kaikki normaalia. Katsoi kurkkuuni, ei mitään. Sanoi, että pitäisi mennä verikokeisiin. Kuume lähti, ja outo kipu saapui. Se oli se kipu, joka tulee, kun esimerkiksi juoksee muttei hengitäkään hyvin ja kylkeen pistää. Se kipu oli minulla koko ajan ja kävely oli välillä vaikeaa.
Lääkäri toimii täällä boliviassa niin, että aluksi tiskillä maksetaan lääkärille meno ja keskustelu ja sen jälkeen pääsee vastaanotolle. Lääkärikään ei osannut sanoa, mikä minua voisi vaivata, ja ohjasi verikokeisiin. Verestäni tutkittaisiin älyttömästi juttuja. Laboradorio oli jo kiinni siltä päivältä, ja seuraavana aamuna uudestaan. Verikoe kävi nopeasti ja iltapäivällä kuulemaan tulokset. Odotusta 2 tuntia, minkä jälkeen lääkärin puheille. Kaikki normaalia, paitsi että "sinulla on flunssa" ja nyt kurkussani näkyikin jotain pisteitä. Hassua, kun ei kurkussa ole mitään kipua eikä muutenkaan flunssan oireita. Antibiootit kouraan ja kotiin. Luis oli tuloksista hämmentynyt ja sanoi, että Suomessa pitää mennä neurologille tutkituttamaan aivot, sillä hänestä noin korkea kuume ei ole normaalia flunssaan. Luis kyselikin kivasti lähes joka päivä, että olenko kunnossa jne. Itse kun olen hänen mielestään huono sanomaan, jos minuun sattuu tai olen kipeä. (ja tottahan se onkin, Luisia pyysin avuksi vasta sitten, kun mittari näytti 40.1astetta.) Antibiootit aiheuttivat ruokahaluttomuutta ja -niinkuin boliviassa on normaalisti tapana - menin lääkärille kuurin loputtua. Sain uudet lääkkeet vatsaan, ja ruokahalu palasi.
Joulukuussa typeränä kävelin myöhään pimeällä bolivialaisen kaverini kanssa kadulla. Kapealla kadulla yhtäkkiä huomasimme, että takanamme on mies, naamio kasvoillaan ja pesäpallomailantapainen juttu kädessään. Ja samassa hetkessä edessämme oli toinen. Mitä me tehdään?! Yritettiin juosta. Minä pääsin kiertämään heidät, mutta kaverini ei. Miehet tarttuivat häneen, löivät ja potkivat. Minä katselin vähän kauempana, neuvottomana siitä, mitä voisin tehdä. Kaverini löi takaisin, ja ihmeen kaupalla pääsi juoksemaan. Lähikaduilta meni autoja, huusin apua mutta kukaan ei pysähtynyt. Juostiin yhdessä henkemme edestä ja miehet seurasivat. Luulin, että he saisivat meidät kiinni! Katsoin uudestaan taakseni, eikä heitä enää näkynytkään missään. Jatkettiin juostemista ja löydettiin taksi. Palattiin shisha-baariin, josta olimme lähteneet ja pysyimme koko yön siellä. Enää en ihmettele, miksi Boliviaa sanotaankaan vaaralliseksi maaksi.. Tästä lähin otan aina taksin myöhään, ja suosittelen sitä todella kaikille, jotka matkustavat etelä-amerikkaan ja boliviaan (päiväsaikaan sucre vaikuttaa hyvin rauhalliselta ja turvalliselta kaupungilta).
Joulun jälkeen minusta tuntuu, että suhde host-perheeni on parantunut. Juttelen enemmän perheen kanssa (varsinkin Luisin ennenkuin hänen piti lähteä takaisin Kuubaan tammikuun lopussa) ja leikin Rafaela-lapsen kanssa. "Äitini" kanssa olen jutellut opiskelu-huolistani ja monesta muusta ja hän kannustaa. Osaa hän välillä olla aika ankara ja tiukka, mutta myös lempeä ja huolehtivainen. Toisen tytöistä, Himen, kanssa juttelen yleensä iltaisin paljon kaikkea "teinijuttuja", pojista jne. Perheeseemme saapui myös helmikuussa uusi vapaaehtoinen, itävaltalainen Johanna, joka vaikuttaa oikein mukavalta.
Illat menevät nykyään paljon shisha-baarissa istuskellessa ja nyt onkin enää reilu viikko jäljellä aikaani täällä! Yritän päivitellä pian kuvia ja matkatarinani. Hasta luego! :)
Palattuamme lomamatkaltamme takaisin töihin, oli lapsiamme jäljellä enää neljä. Kaksoset ovat siirtyneet nyt viimein alas, Anderson on lähtenyt vanhempiensa luokse toiseen kaupunkiin ja niin myös Valentina ja Maria Cristina. Nyt on siis jäljellä Maria Lidia, Sergio, Juan Carlos ja Sakarias. Työmäärä on vähentynyt eikä tarvetta meille molemmille ainakaan enää ole. Joten puhuimme asiasta Icyen Oscarin kanssa ja pääsimme aloittamaan uudessa projektissa, jossa työskentelemme aamut ja iltapäivät jatkamme Tata San Juan de Dios:ssa. Uusi projekti, Villa Harmonia, on kaupungin ulkopuolella noin tunnin bussimatkan päässä ja se on lastentarhantapainen paikka. Köyhät perheet tuovat lapsensa ja vauvansa päivän ajaksi hoitoon, koska eivät itse pysty heistä huolehtimaan töiden tai muiden esteiden vuoksi.
Työskentelen vauvojen, n. 1vuotiaiden kanssa ja Magi 2-3-vuotiaiden. Työkaverinani on yksi nainen, ja juttelemme paljon. Pesueeseeni kuuluu
Abi, hyvin vilkas tyttö, joka jo melkein kävelee yksin (lapsi siirtyy toiseen saliin, kun oppii kävelemään);
Juli, joka puetaan aina poikien vaatteisiin ja aluksi luulinkin häntä pojaksi kunnes opin hänen nimensä..;
Maite, aika uusi tyttö, joka itkee äitiään ja isäänsä lähes koko ajan;
Arminda, myöskin aika itkuinen lapsi;
Luciana, valtava tyttö, joka myöskin oppii pian kävelemään;
Vanesa, jo 2-vuotias tyttö, mutta hän syntyi liian hitaasti ja siksi hänellä on kehitysvamma, eikä pysty tekemään lähes yhtään mitään;
ja kaksoset Juan ja Juana, lempparilapseni, jotka ovat vasta n. 7 kuukautta vanhoja, aivan samannäköisiä, ainoa mikä erottaa heidät on vaatteet. He hymyilevät paljon ja olen ottanut heidät omakseen: syötän heidät aina ja leikin. Tällä viikolla oli maksun aika (kuukaudessa täytyy maksaa 80 bolivianoa (n.10e)) ja kaksoset eivät siitä asti olekaan tulleet. He vaikuttavat lapsista köyhimmiltä: he ovat kaikista likaisimpia, heillä on ihossa jokin ihottuma tai sieni ja vähäiset hiukset, jotka heillä ovat päässä, ovat rastoittuneet. He myös saapuivat normaalisti aina ensimmäisinä ja lähtivät viimeisinä hoitolasta.
Ensimmäiset kaksi työviikkoani työskentelin 0-2-vuotiaden kanssa, sillä lapsia oli vielä sen verran vähän. Työ oli aluksi aika vaikeaa, kun lapset vielä vierastivat eivätkä halunneet että syötän heitä ja muutenkin koettelivat minua kieltäytymällä monista jutuista enkä tiennytkään aluksi mitä lasten kanssa voi oikein tehdäkään. Viikon jälkeen lapset onneksi tottuivat minuun ja työ sujuu oikein kivasti!
Nyt rakastan olla täällä töissä, vauvat ovat ihania, jo tuntevat minut, käytän vakkarityöntekijöiden tapaan työasua (!!) ja tunnen, että minua todella tarvitaan. Meidän pitää "kirjautua" joka aamu kun saavumme - eli kirjoittaa vihkoon saapumisaikamme ja allekirjoitus ja tehdä sama kun lähdemme. Lomaa pitää kysyä, että käykö ja meillä on ollut jo yksi palaveri vastaavan hoitajan kanssa. Tekemistä riittää ja varsinkin ruokailussa tarvetta olisi yhdelle vapaaehtoiselle lisää. Vanesaa syöttäessä kun menee ihan älyttömästi aikaa kun ei hän vielä oikein osaa syödä ja pudottaa puolet ruoastaan aina suustaan pois.
Työmatkoihin menee nyt kauemmin ja lounaan syön tunnin myöhemmin kuin muut perheenjäseneni ja heti ruoan jälkeen kiiruhdankin jo toiseen työhön. Väsynyt olen illalla, mutta jaksan töissä paremmin kun nyt on vaihtelua. Ja iltapäivisin ollaan tehty nyt joka päivä puolen tunnin kävelylenkki lastemme kanssa, kun nyt niitä on sopivasti. Kasvaneet he ovat kovasti, mutta vielä yhtä ihania kuin ennenkin.
Tammikuussa minua puri koira. Orpokodin läheisyydessä pyörii paljon koiria, ja yksi aamu töihin matkalla yksi koira tuli vain ja puri jalkaan. En aluksi kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta myöhemmin huomasin, että haava olikin ajateltua suurempi ja vuosi verta. Mitään pureman vaaroista en tietenkään tiennyt ja lounaalla kun kerroin host-perheelleni tapahtumasta, he sanoivat että heti pitää mennä lääkäriin. Ja olisihan se haava pitänyt heti ekana pestä vedellä ja saippualla, mutta siinä oli jo rupi. Jos vesikauhu-tartunnan saa, siihen kuolee kahden viikon sisällä. Suuntasin sitten Oscarin kanssa lääkärille, joka oli perehtynyt pelkästään eläinten puremiin. Boliviassa on onneksi ilmainen ohjelma kaikille, joita eläin puree. Siihen kuuluu rabia-rokotus, eli jouduin seuraavat seitsemän päivää käymään ottamassa rokotuksen käsivarteen ja myöhemmin vielä täytyy palata ottamaan kolme vahvistuspistosta.
Tammikuussa Perusta palattuani olin viikon älyttömän kipeänä. Kuumetta oli parhaimmillaan 40 astetta ja kokonaisuudessaan kolme päivää oli lämpötilani yli 38 astetta yötä päivää eikä lääkkeet paljoa auttaneet. Jouluksi oli tullut Sucreen Luis-"veljeni", joka opiskelee lääketiedettä Kuubassa. Hän on jo valmistunut lääkäri, mutta vielä opiskelee yleislääkäri-erikoistumisen. Luisin kanssa vietin varsinkin jouluna aikaa ja hänen kanssaan oli aina helppo jutella. Hän myös kipeänä ollessani piti minusta hyvin huolta. Hän oli minusta huolissaan, kun mikään ei näyttänyt selittävän korkeaa kuumetta. Oireeni olivat ainoastaan päänsärky ja korkea kuume. Ei mitään muuta. Hän epäili, että minulla voisi olla joku vähän vakavampi sairaus Perusta. Hän heilutteli päätäni ja jalkojani, mutta päähäni ei sattunut, joten se sulki pois joitain aivosairauksia. Hän mittasi verenpaineeni ja kuunteli kehoani selästä ja mahasta ja keuhkoista. Kaikki normaalia. Katsoi kurkkuuni, ei mitään. Sanoi, että pitäisi mennä verikokeisiin. Kuume lähti, ja outo kipu saapui. Se oli se kipu, joka tulee, kun esimerkiksi juoksee muttei hengitäkään hyvin ja kylkeen pistää. Se kipu oli minulla koko ajan ja kävely oli välillä vaikeaa.
Lääkäri toimii täällä boliviassa niin, että aluksi tiskillä maksetaan lääkärille meno ja keskustelu ja sen jälkeen pääsee vastaanotolle. Lääkärikään ei osannut sanoa, mikä minua voisi vaivata, ja ohjasi verikokeisiin. Verestäni tutkittaisiin älyttömästi juttuja. Laboradorio oli jo kiinni siltä päivältä, ja seuraavana aamuna uudestaan. Verikoe kävi nopeasti ja iltapäivällä kuulemaan tulokset. Odotusta 2 tuntia, minkä jälkeen lääkärin puheille. Kaikki normaalia, paitsi että "sinulla on flunssa" ja nyt kurkussani näkyikin jotain pisteitä. Hassua, kun ei kurkussa ole mitään kipua eikä muutenkaan flunssan oireita. Antibiootit kouraan ja kotiin. Luis oli tuloksista hämmentynyt ja sanoi, että Suomessa pitää mennä neurologille tutkituttamaan aivot, sillä hänestä noin korkea kuume ei ole normaalia flunssaan. Luis kyselikin kivasti lähes joka päivä, että olenko kunnossa jne. Itse kun olen hänen mielestään huono sanomaan, jos minuun sattuu tai olen kipeä. (ja tottahan se onkin, Luisia pyysin avuksi vasta sitten, kun mittari näytti 40.1astetta.) Antibiootit aiheuttivat ruokahaluttomuutta ja -niinkuin boliviassa on normaalisti tapana - menin lääkärille kuurin loputtua. Sain uudet lääkkeet vatsaan, ja ruokahalu palasi.
Joulukuussa typeränä kävelin myöhään pimeällä bolivialaisen kaverini kanssa kadulla. Kapealla kadulla yhtäkkiä huomasimme, että takanamme on mies, naamio kasvoillaan ja pesäpallomailantapainen juttu kädessään. Ja samassa hetkessä edessämme oli toinen. Mitä me tehdään?! Yritettiin juosta. Minä pääsin kiertämään heidät, mutta kaverini ei. Miehet tarttuivat häneen, löivät ja potkivat. Minä katselin vähän kauempana, neuvottomana siitä, mitä voisin tehdä. Kaverini löi takaisin, ja ihmeen kaupalla pääsi juoksemaan. Lähikaduilta meni autoja, huusin apua mutta kukaan ei pysähtynyt. Juostiin yhdessä henkemme edestä ja miehet seurasivat. Luulin, että he saisivat meidät kiinni! Katsoin uudestaan taakseni, eikä heitä enää näkynytkään missään. Jatkettiin juostemista ja löydettiin taksi. Palattiin shisha-baariin, josta olimme lähteneet ja pysyimme koko yön siellä. Enää en ihmettele, miksi Boliviaa sanotaankaan vaaralliseksi maaksi.. Tästä lähin otan aina taksin myöhään, ja suosittelen sitä todella kaikille, jotka matkustavat etelä-amerikkaan ja boliviaan (päiväsaikaan sucre vaikuttaa hyvin rauhalliselta ja turvalliselta kaupungilta).
Joulun jälkeen minusta tuntuu, että suhde host-perheeni on parantunut. Juttelen enemmän perheen kanssa (varsinkin Luisin ennenkuin hänen piti lähteä takaisin Kuubaan tammikuun lopussa) ja leikin Rafaela-lapsen kanssa. "Äitini" kanssa olen jutellut opiskelu-huolistani ja monesta muusta ja hän kannustaa. Osaa hän välillä olla aika ankara ja tiukka, mutta myös lempeä ja huolehtivainen. Toisen tytöistä, Himen, kanssa juttelen yleensä iltaisin paljon kaikkea "teinijuttuja", pojista jne. Perheeseemme saapui myös helmikuussa uusi vapaaehtoinen, itävaltalainen Johanna, joka vaikuttaa oikein mukavalta.
Illat menevät nykyään paljon shisha-baarissa istuskellessa ja nyt onkin enää reilu viikko jäljellä aikaani täällä! Yritän päivitellä pian kuvia ja matkatarinani. Hasta luego! :)
keskiviikko 18. joulukuuta 2013
Evo ja joulu
Presidentti Evo Morales sanoo olevan alkuperäisväiestön asialla. Mutta köyhien asioita hän ei näytä pahemmin ajavan. Suurin osa köyhistä kuuluu alkuperäisväestöön, joten tämä vaikuttaa vähän ristiriitaiselta. En tiedä mitä Morales on tehnyt, mutta paljon on ainakin tehtävää:
Tänään oli uutisissa siitä, kuinka joillakin alueilla, kylissä, kärsitään kuivuudesta oikein todenteolla: 1 200 perhettä on ilman vettä ja televisiossa näytettiin kuvaa kuolleista lehmistä ja kuivuneista joista. Nyt on sadekausi, mutta kaikkialla ei sada ja tämä ongelma on jokavuotinen. Myöskään Serranossa alkaa vesi olla vähissä ja jos pian ei sada, ei maassa kasva mitkään kasvit eikä hedelmät kesällä joulunaikaan.
Bolivia on yksi etelä-amerikan köyhimmistä maista, mutta silti Sucreen keskustassa loistaa jouluvalot kirkkauttaan. Keskusaukio on jos jonkinväristä valoa ja enkeleitä pystytetty ja myös on rakennettu seimi, jossa nuket itämaankuninkaista ja mariasta ja pienestä Jeesuksesta ovat. Myös se on iltaisin täynnä valoja. Perheemme kertoi, että jouluvalot ja -rakennelmat ovat vielä suurempia toisissa kaupungeissa La Pazissa ja Santa Cruzissa. Onhan näky kaunis, mutta myös surullinen: valtion rahat satsataan kaikkeen turhaan jouluhömpötykseen (jotta näyttää siltä, että meillä on täällä kaikki hyvin ja rahaa käyttää myös juhliin?), kun samaan aikaan kaupungin laitamilla kärsitään köyhyydestä. Päättäjät voisivat vaikka aloittaa siitä, että järjestäisivät veden ja sähkön myös kyliin, rakennettaisiin vaikka kaivoja esimerkiksi. Tai vesijohtoja kyliin alueilta, joissa vettä on.
En yritä sanoa, että joulua ei saisi yhtään näkyä kaduilla, mutta täällä tämä on jo liikaa. Vähempikin riittäisi. Tämä epäoikeudenmukaisuus ja epätasa-arvoisuus turhauttaa ja näkyy vain paremmin kadulla, kun pienet lapset pyytävät rahaa valoenkelin vieressä.
Tänään oli uutisissa siitä, kuinka joillakin alueilla, kylissä, kärsitään kuivuudesta oikein todenteolla: 1 200 perhettä on ilman vettä ja televisiossa näytettiin kuvaa kuolleista lehmistä ja kuivuneista joista. Nyt on sadekausi, mutta kaikkialla ei sada ja tämä ongelma on jokavuotinen. Myöskään Serranossa alkaa vesi olla vähissä ja jos pian ei sada, ei maassa kasva mitkään kasvit eikä hedelmät kesällä joulunaikaan.
Bolivia on yksi etelä-amerikan köyhimmistä maista, mutta silti Sucreen keskustassa loistaa jouluvalot kirkkauttaan. Keskusaukio on jos jonkinväristä valoa ja enkeleitä pystytetty ja myös on rakennettu seimi, jossa nuket itämaankuninkaista ja mariasta ja pienestä Jeesuksesta ovat. Myös se on iltaisin täynnä valoja. Perheemme kertoi, että jouluvalot ja -rakennelmat ovat vielä suurempia toisissa kaupungeissa La Pazissa ja Santa Cruzissa. Onhan näky kaunis, mutta myös surullinen: valtion rahat satsataan kaikkeen turhaan jouluhömpötykseen (jotta näyttää siltä, että meillä on täällä kaikki hyvin ja rahaa käyttää myös juhliin?), kun samaan aikaan kaupungin laitamilla kärsitään köyhyydestä. Päättäjät voisivat vaikka aloittaa siitä, että järjestäisivät veden ja sähkön myös kyliin, rakennettaisiin vaikka kaivoja esimerkiksi. Tai vesijohtoja kyliin alueilta, joissa vettä on.
En yritä sanoa, että joulua ei saisi yhtään näkyä kaduilla, mutta täällä tämä on jo liikaa. Vähempikin riittäisi. Tämä epäoikeudenmukaisuus ja epätasa-arvoisuus turhauttaa ja näkyy vain paremmin kadulla, kun pienet lapset pyytävät rahaa valoenkelin vieressä.
tiistai 3. joulukuuta 2013
1.12. Tarabuco
Sunnuntaiaamuna oli taas aikainen (ja tuskainen) herätys. Ihoni ei ole varmaan koskaan palanut niin pahasti kuin nyt: reisiini sattui koko ajan. Näin Magin kahdeksalta ja nappasimme taxin paikkaan, josta lähtee julkinen bussiliikenne Tarabucon kylään. Tarabucon sunnuntaimarkkinat ovat tunnettu juttu ja se on merkattu jokaiseen turistioppaaseen. Monet turistibussit menevät joka sunnuntai Tarabucoon, mutta me emme tunne itseämme turisteiksi, joten säästimme hyvin ja ahtauduimme pieneen bussintapaiseen kahdeksi tunniksi bolivialaisten sekaan ja olimme ainoat valkoihoiset. Matka maksoi 9 bolivianoa.
Tarabuco muistuttaa paljolti Serranon kylää, mutta kaduilla oli paljon väkeä -niin paikallisia kuin turisteja - ja seinustat olivat täynnä kojuja, suurimmilta osin turisteille suunnattua vaatetta ja korua. Oli kenkiä, alpakan villasta tehtyä puseroa, villasukkaa, lapasta ja pipoa. Oli postikortteja, käsikoruja, kankaita bolivian väreissä ja laukkuja. Oli makeisia, hedelmiä, jäätelöä ja lihaa. Risteyksiä oli monia ja monen monta kojua ja turistikauppaa.
Päätimme ensiksi kierrellä (lähes) koko kojualueen läpi ja sitten vasta ostella, jos ostettavaa löytyy. Kierroksemme jälkeen pysähdyimme kahvilaan juomaan limut. Vanhat myyjät tulivat koko ajan luoksemme kysymään, joksko haluaisimme tätä tai tota. No gracias, sanoimme. Vähän jo meinasin miettiä, mutta kun he alkoivat sitten tyrkyttää niitä korujaan laittamalla jo käteen niin alkoi ärsyttää. EI kiitos mitään. Sitten laittoivat vain toista käteen. Nada, gracias. Ja oltiin selvitty yhdestä. Ja heti tuli perään toinen. Onneksi kojuilla myyjät olivat mukavampia ja ymmärtävät, että ystävällisyydellä niitä kauppoja tehdään. Tulihan sieltä pari tuliaista napattua mukaan;)
Tarpeeksi hengattuamme oli suuntana takaisin kaupunki. Kävelimme paikkaan, josta olimme nähneet pikkubussien menevän Sucreen. Mies kysyi: "Sucreen menossa? Hypätkää kyytiin." Menimme ja meinasi jo alkaa epäilyttää, kun kyytiin ei tullutkaan kukaan muu. Lähdimme ajamaan ja yllätykseksemme huomasimme, että takanamme oli penkit vedetty sivuun ja siellä oli pieni lehmä (tai kaksi) huopaan käärittynä. Välillä se sitten äänteli jotain. Reitin varrella hyppäsi kaksi muutakin autoon ja nopeasti saavuimme perille. Tien varrella oli paikka paikoin pari ihmistä yrittämässä kyytiin pienistä kylistä. Juuri tällaisesta elämästä tykkään: tästä huolettomasta ja muihin ihmisiin luottamisesta. Täällä autetaan, jos vain voidaan. Sama huolettomuus näkyy myös pelkästään busseissa: jos haluat pysähtyä tässä, pyydä ja bussi pysähtyy. Jos haluat nousta kyytiin tässä, nouse. Mikään ei ole niin tarkkaa ja hinnoistakin voi yleensä neuvotella.
Sucreessa menimme syömään vegeravintolaan (niitä on sucreessa ainakin kaksi) ja sitten kotiin. Joulu oli selvästi jo saapunut kotiini: oli joulukuusi, hyvää joulua -matto, seinäkoristeita, koriste-esineitä, uusi pöytäliina ja jouluastiat. Katosta roikkui kirjaimet "Feliz Navidad". Tämä on jo liikaa minulle joulua ja joulu vähän jopa huolestuttaa minua. Nyt on jo Joulukuu, eli olen viettänyt puolet ajastani jo täällä. Ehkä vain kaksi kuukautta Sucressa, sillä viimeisenä matkustelen. Toisaalta ei mulla paljoa suunnitelmia ole ja lasteni kanssa haluaisin olla niin paljon kuin vain voin. Ja Sucreessa. Todella tykkään tästä kaupungista. Ihmiset ovat mukavia ja matkalla töistä kotiin ostan yleensä pussimehun pienestä kojusta kadulta. Kojut eivät enää epäilytä minua niin kuin aluksi: hinta on oikeastaan melko sama kuin kaupassa - ehkä vähän kalliimpia jotkut - mutta minusta on kiva tukea näitä ihmisiä. Elämään täällä on niin tottunut että tämä tuntuu jo todella kodilta. Lea aikoo viipyä täällä suunniteltua kauemmin, olen miettinyt josko minunkin pitäisi yksi kuukausi olla täällä kauemmin tai jotain. Mutta toisaalta leikki on parasta lopettaa silloin, kun on kaikista kivointa. Joten ehkä minun kannattaa vain palata maaliskuun alussa takaisin Suomeen ja myöhemmin vielä palata tänne jos haluan.
Tarabuco muistuttaa paljolti Serranon kylää, mutta kaduilla oli paljon väkeä -niin paikallisia kuin turisteja - ja seinustat olivat täynnä kojuja, suurimmilta osin turisteille suunnattua vaatetta ja korua. Oli kenkiä, alpakan villasta tehtyä puseroa, villasukkaa, lapasta ja pipoa. Oli postikortteja, käsikoruja, kankaita bolivian väreissä ja laukkuja. Oli makeisia, hedelmiä, jäätelöä ja lihaa. Risteyksiä oli monia ja monen monta kojua ja turistikauppaa.
Päätimme ensiksi kierrellä (lähes) koko kojualueen läpi ja sitten vasta ostella, jos ostettavaa löytyy. Kierroksemme jälkeen pysähdyimme kahvilaan juomaan limut. Vanhat myyjät tulivat koko ajan luoksemme kysymään, joksko haluaisimme tätä tai tota. No gracias, sanoimme. Vähän jo meinasin miettiä, mutta kun he alkoivat sitten tyrkyttää niitä korujaan laittamalla jo käteen niin alkoi ärsyttää. EI kiitos mitään. Sitten laittoivat vain toista käteen. Nada, gracias. Ja oltiin selvitty yhdestä. Ja heti tuli perään toinen. Onneksi kojuilla myyjät olivat mukavampia ja ymmärtävät, että ystävällisyydellä niitä kauppoja tehdään. Tulihan sieltä pari tuliaista napattua mukaan;)
Tarpeeksi hengattuamme oli suuntana takaisin kaupunki. Kävelimme paikkaan, josta olimme nähneet pikkubussien menevän Sucreen. Mies kysyi: "Sucreen menossa? Hypätkää kyytiin." Menimme ja meinasi jo alkaa epäilyttää, kun kyytiin ei tullutkaan kukaan muu. Lähdimme ajamaan ja yllätykseksemme huomasimme, että takanamme oli penkit vedetty sivuun ja siellä oli pieni lehmä (tai kaksi) huopaan käärittynä. Välillä se sitten äänteli jotain. Reitin varrella hyppäsi kaksi muutakin autoon ja nopeasti saavuimme perille. Tien varrella oli paikka paikoin pari ihmistä yrittämässä kyytiin pienistä kylistä. Juuri tällaisesta elämästä tykkään: tästä huolettomasta ja muihin ihmisiin luottamisesta. Täällä autetaan, jos vain voidaan. Sama huolettomuus näkyy myös pelkästään busseissa: jos haluat pysähtyä tässä, pyydä ja bussi pysähtyy. Jos haluat nousta kyytiin tässä, nouse. Mikään ei ole niin tarkkaa ja hinnoistakin voi yleensä neuvotella.
Sucreessa menimme syömään vegeravintolaan (niitä on sucreessa ainakin kaksi) ja sitten kotiin. Joulu oli selvästi jo saapunut kotiini: oli joulukuusi, hyvää joulua -matto, seinäkoristeita, koriste-esineitä, uusi pöytäliina ja jouluastiat. Katosta roikkui kirjaimet "Feliz Navidad". Tämä on jo liikaa minulle joulua ja joulu vähän jopa huolestuttaa minua. Nyt on jo Joulukuu, eli olen viettänyt puolet ajastani jo täällä. Ehkä vain kaksi kuukautta Sucressa, sillä viimeisenä matkustelen. Toisaalta ei mulla paljoa suunnitelmia ole ja lasteni kanssa haluaisin olla niin paljon kuin vain voin. Ja Sucreessa. Todella tykkään tästä kaupungista. Ihmiset ovat mukavia ja matkalla töistä kotiin ostan yleensä pussimehun pienestä kojusta kadulta. Kojut eivät enää epäilytä minua niin kuin aluksi: hinta on oikeastaan melko sama kuin kaupassa - ehkä vähän kalliimpia jotkut - mutta minusta on kiva tukea näitä ihmisiä. Elämään täällä on niin tottunut että tämä tuntuu jo todella kodilta. Lea aikoo viipyä täällä suunniteltua kauemmin, olen miettinyt josko minunkin pitäisi yksi kuukausi olla täällä kauemmin tai jotain. Mutta toisaalta leikki on parasta lopettaa silloin, kun on kaikista kivointa. Joten ehkä minun kannattaa vain palata maaliskuun alussa takaisin Suomeen ja myöhemmin vielä palata tänne jos haluan.
27.11.2013 Suomen tuoksu
Aamulla heräsin tuttuun tapaan seitsemältä ja lakeuduin puoli nukuksissa alakertaan ruokapöytään. Aamupalani koostui tällä kertaa teestä ja KORVAPUUSTISTA. Kyllä, suomalaisella reseptillä (ja suomalaisella sydämella) tehdystä korvapuustista. Olin nimittäin jo muutaman päivän suunnitellut leipovani pullaa perheelle ja eilen vihdoin sen toteutimme. Minä, Lea ja Magi ahtauduimme keittiöön kauppareissun jälkeen. Idea oli leipoa eurooppalaisittain ja perhemme saisi vain nauttia valmiista pullista. Keittiö oli oleva meidän. Mutta johtuneeko äitini, Jimelan ja Rosan uteliasuudesta, heidän halusta auttaa tai heidän tuntemastaan velvollisuudesta, olivat he koko ajan kanssamme ja oikeastaan vatkasivat ja alustivat ja tekivät melkein kaiken. Jätimme taikinan kohoamaan ja pelasimme yhdessä aikamme kuluksi Unoa ja myös Ernesto ja Rafaela liittyi seuraamme. Kuinka mukavaa ja erilaista olikaan viettää iso onnellinen perhe -aikaa. Magilla oli maha kipeänä ja joutui valitettavasti lähtemään aikaisemmin. Taikina ei meinannut kohota (täällä kun eristykset eivät ole kunnollisia eli vedottomia paikkoja ei löydy) ja tunnin ajan pelasimme ja juttelimme ja nauroimme. Sitten taas kaikki pakkuduimme pieneen keittiöön ja kerroin mitä tehdä. Korvapuustien teko oli aivan uutta heille ja hauskaa oli opettaa tämä rullaaminen ja kananmunalla voitelu lopuksi (he eivät koskaan tee sitä täällä). "Uuni 225 asteeseen." "Mutta sehän on paljon!" sanoi perheeni. Täällä leivonnaiset paistetaan pihalla olevassa uunissa, joka on melko kummallinen. Luotin Jimelaan ja äitiini, ja uuni oli 100 asteessa. Pullia liikuteltiin ylös alas tasolta toiselle ja käänneltiin. Sisältä meinasivat olla raakoja vielä, mutta pinnalta jo melkein mustia. Otimme täydelliseen aikaan korvapuustit pois ja kolmen tunnin aloittamisen jälkeen, kello kymmenen illalla, päästiin niitä tarjoilemaan. Ja pullia oli paljon! Ohjeen 32 kappaletta olikin todellisuudesta paljon enemmän, en tosin laskenut. Maku oli täydellinen ja kaikki niistä näyttivät tykkäävän. Yhden maistiasen jälkeen eivät Jimela ja Rosa ainakaan niitä ole syöneet vaikka olenkin tarjonnut, mutta Ernestolle suurta herkkua. Host-äitini kysyi jopa reseptin espanjaksi. Ja tottakai vein myös Magille pullia töihin;)
Tänään lounaalla oli sitten vuorostaan hyvin bolivialaista ruokaa. Olen jälleen kerran iloinen siitä, että olen kasvissyöjä - muiden lautasille kiikutettiin nimittäin sian sorkkia! Perhe oli osannut odottaa Lean reaktiota ja hän söi soya-pullia kuten minäkin. Sorkat mahtavat olla siasta, jonka vanhempani tappoivat viikonloppuna. He olivat maaseudulla tuttaviensa luona kaksi yötä ja siellä teurastaneet itse sian ja tehneet siitä ruokaa ja palattuaan oli jääkaappimme täynnä pelkästään raakaa lihaa ja eläimen muita osia. Bolivian ruokakulttuuriin kuuluu syödä eläimen kaikki osat - kuinka ällöttävältä se kuulostaakaan ja näyttää. Market-halli keskustassa on täynnä lihanpaloja, eläinten jalkoja, päitä,, silmiä... Mutta minusta tosi hyvä juttu oikeastaan: jos kerran tapetaan eläin, niin parempi käyttää se kokonaan.
Tänään lounaalla oli sitten vuorostaan hyvin bolivialaista ruokaa. Olen jälleen kerran iloinen siitä, että olen kasvissyöjä - muiden lautasille kiikutettiin nimittäin sian sorkkia! Perhe oli osannut odottaa Lean reaktiota ja hän söi soya-pullia kuten minäkin. Sorkat mahtavat olla siasta, jonka vanhempani tappoivat viikonloppuna. He olivat maaseudulla tuttaviensa luona kaksi yötä ja siellä teurastaneet itse sian ja tehneet siitä ruokaa ja palattuaan oli jääkaappimme täynnä pelkästään raakaa lihaa ja eläimen muita osia. Bolivian ruokakulttuuriin kuuluu syödä eläimen kaikki osat - kuinka ällöttävältä se kuulostaakaan ja näyttää. Market-halli keskustassa on täynnä lihanpaloja, eläinten jalkoja, päitä,, silmiä... Mutta minusta tosi hyvä juttu oikeastaan: jos kerran tapetaan eläin, niin parempi käyttää se kokonaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)