Museoiden yö ja Lunática Desciende

Reilu viikko sitten, 8.11, järjestettiin Sucreessa museoiden yö. Tämä tarkoitti sitä, että kaikki museot ovat auki iltaseitsemästä aamuseitsemään ja ovat maksuttomia. Niinpä myös minä, Lea ja Magi suuntasimme illalla keskustaan. Emme oikein tienneet, minne mennä, joten aloimme vain kierrellä ympäriinsä. Joihinkin paikkoihin oli älyttömän pitkät jonot, koko yö menisi siinä seistessä, ja Magilla oli vain muutama tunti aikaa. Löysimme pian Musef:n, museon, joka kertoi naamioista ja Bolivialaisesta kulttuurista. Kuulostaa hyvältä ja jonoakaan ei ollut. Huone oli täynnä suuria naamioita - paikka oli melkein kuin jostain painajaisesta. Selitykset olivat kaikki espanjaksi, joten moni asia jäi auki mutta hienoilta näytti. Bolivialaiseen kulttuuriin kuuluu paljon juhlia, ja juhlissa tanssijoilla on suuret näyttävät asut, jotka kuvastavat jotain. Oli suuri kissanaamio, Kuu-naamio, kuoleman naamio ja vaikka minkälaista mörrimöykkyä (kuvien ottaminen oli valitettavasti kielletty, mutta voin kertoa, että näky oli mahtava). Jokaiseen naamioon kuului omat rituaalinsa ja viimeisimpänä, huoneen perällä, oli kaikista suurin (ja varmasti painavin) naamio,Jach'a Tata Danzanti. Selitys kertoi, että henkilö, joka tanssii tässä naamiossa tähän kuuluvan tanssin, viettää seuraavan yönsä neitsyen kanssa ja sen jälkeen on juhla, joka kestää kolme päivää eikä sinä aikana nukuna ollenkaan.


Viime viikonloppuna, 15.-16.11, järjestettiin Sucreen lähellä, Santa Catalinassa, elektronisen musiikin festivaali. Ostimme molemmille illoille liput, vaikka saimme kuulla, ettei festivaali täytäkään odotuksiamme: luulimme, että siellä nukutaan ja ohjelma kestää yötä päivää koko viikonlopun, mutta kyseessä olikin kaksi bileiltaa kaupungin ulkopuolella, mutta bussimatka kuului hintaan. Ensimmäinen ilta lähti hyvin käyntiin. Nähtiin Lea, Magi, bolivialainen tyttö Rachel ja hänen saksalainen kaverinsa ja hyppäsimme bussiin. Bussi oli täynnä saksalaisia, jotka lauloivat koko matkan ajan lauluja. Paikka oli aika tyhjä, vaikkakin täynnä saksalaisia. DJ:t olivat hyviä, tanssimme. Maassa oli paljon body paint -maaleja ja jossain välissä jotkut olivat saaneet sotkettua minut neon oranssiin ja mustaan. Vaatteeni ja kasvoni. Ilta oli kiva. kunnes: Magin laukku katosi. Kysyin kaikilta, olivatko nähneet laukkua, juttelin turvamiesten kanssa. Kukaan ei ollut sitä nähnyt eikä kenellekään näyttänyt sitä olevan. Menin alueen ulkopuolelle sitä yksin etsimään pimeään, jos jotenkin olisikin siellä. Sitten tuli poliisi. Ratsia. Poliisi ihmetteli, mitä tein ulkopuolella haahuillen yksin. Hän kyseli kaikenlaista (olenko polttanut ruohoa, miksi olen täällä, kauanko olen boliviassa, minkä järjestön kautta olen, mistä olen, missä asun, kenen kanssa asun...) ja sitten hän tutki laukkuni. Laukustani löytyi kamera, joka kiinnosti poliisia kovasti. Hän katsoi kaikki kuvat ja jouduin selittämään niitä joitain. Sitten pääsin menemään, kun mitään ei tietenkään löytynyt. Menin takaisin alueelle. Musiikki oli pois päältä, poliiseja kaikkialla. He tarkastivat baaritiskin, käänsivät kaikki kivet ja kannot. Mitään ei ilmeisesti löytynyt ja juhlat jatkuivat. Kolmelta lähti ensimmäinen bussi takaisin sucreen, ja lähes kaikki olimme siellä. Sitten kotiin nukkumaan.

Lauantai-iltana olin flunssassa ja hyvin väsynyt. Ajattelin jääväni kotiin, mutta jotenkin löysin itseni taas bussissa istumasta. Olisi pitänyt jäädä kotiin. Me kaikki -minä. magi, lea ja rachel- nukuimme bussimatkan (n.45 minuuttia) ja heräsimme kun bussi olikin jo perillä. Paikalla oli vähemmän porukkaa, mutta tänä iltana suurin osa bolivialaisia. Musiikki oli jälleen kerran hyvää, mutta en oikein jaksanut olla fiiliksissä mukana. Ja sitten kahdelta tuli taas poliisi tarkastamaan paikan. Kaikkien piti mennä jonoon, tytöt tyttöjen ja pojat poikien jonoon, ja yksi kerrallaan poliisi tutki taskumme ja laukkumme. Ja taas oli pitkät tutkimukset ympäristössä. Joltain tai jostain ilmeisesti löytyi huumeita, kun paikka jouduttiinkin sulkemaan jo puoli kolme (musiikin kuului jatkua seitsemään asti aamulla). Olin oikeastaan tyytyväinen, sillä bussi lähti aikaisemmin eikä tarvinnut enää yrittää esittää pirteää. Matka kohti kotia vain.

Seuraavina päivinä lehdet olivat täynnä uutisia festivaalista, ja luin, että paikasta löytyi 35 grammaa kokaiinia lauantaina. Boliviassa on laki, että ihmisiä, jotka ovat mukana juhlissa, joista löytyy huumeita, voidaan myös syyttää huumeista, vaikkei olisikaan itse mitään ottanut. Toivottavasti tästä ei jouduta mihinkään ongelmiin..

Boliviassa (ainakin Sucreessa) poliisin ratsiat ovat hyvin yleisiä, varsinkin festivaaleilla, jotka sijaitsevat middle of nowhere. Poliisi on muutenkin aika näkyvässä roolissa: kaduilla heitä näkee paljon ja esimerkiksi viime viikonloppuna poliisit tulivat Mitos-yökerhoon sulkemaan yöllä paikan, sillä oli tarpeeksi myöhä ja paikat on pistettävä kiinni. Poliiseja oli paljon ja he vain heittivät kaikki ulos (minä olin onnekkaana vain sivustakatsojana, kun olin jo ulkona juttelemassa kaverin kanssa). Kunhan poliisit käyttäytyvät itsekin hyvin, tämä ei ole mikään ongelma ja mielestäni oikeastaan ihan hyvä: poliisit luovat turvallisuuden tunnetta ja he vain valvovat, että kaikki menee niinkuin pitääkin.

Dia de todos santos 2.-3.11

Huoneessa oli paljon pikkutavaroita. Puisen hyllyn täytti pienet kipot ja kulhot, vanha Pringles-purkki, lasikulho täynnä kasviksia, valokuvat, vihkot, kirjat ja tupakka-aski. Seinillä oli valokuvia muutaman vuosikymmenen takaa. Istuin pöydän ääressä katsellen ympärilleni ja juoden teetä. Tuoksui kesämökiltä. Olimme saapuneet Serranon kylään neljän tunnin bussimatkan jälkeen. Reitti kulki vuoriston yli ja maisema oli vaihtunut valkoisista kivitaloista maaseuduksi, kaduilla kuljeskeli kanoja ja aaseja. Jokainen näytti tuntevan toisensa, paikka oli pieni. Kadut olivat mutaisia ja töyssyisiä, kulmissa paloi valo pienen kaupan merkiksi. Kello oli puoli kymmenen illalla, oli pimeää. Seurassani oli host-vanhempani, -siskoni, Jimela, Rosa, Lea, Rafaela, Ernesto ja Jonathan. Jonathan on kanadan ranskankieliseltä alueelta kotoisin oleva 30-vuotias mies, hyvin hauska, puhelias ja kohtelias. Hän oli joskus aikaisemmin asunut Pradon perheessä ja kutsuikin host-äitiämme mummokseen. Nyt hän oli vapaaehtoistöissä Sucreen lähellä olevalla alueella, ja oli sopinut viettävänsä pyhäinpäivän, dia de todos santos:n, meidän kanssamme. Kaikki rakastivat häntä.

Väsymys painoi päätäni, mutta lähdimme minä, Indira, Juli (siskot), Lea ja Jonathan ulos katselemaan paikkoja ja kyläilemään yhteen taloon. Talossa oli suuri, koristeltu pöytä täynnä ruokaa, juomaa, hedelmiä, keksejä ja tupakkaa. Ja valokuva kuolleesta henkilöstä. Pyhäinpäivä on suuri juhla katolisissa maissa (ainakin Boliviassa) ja pöytä oli täynnä asioita, joista edesmennyt henkilö piti. Paikalla oli myös pappi tai muu henkilö, joka luki rukousta kovaan ääneen. Kaikki seisovat ja ja mutisevat jotain. Tapana on käydä taloissa, ja kaikille vieraille tarjotaan pieni lautanen. Lautasella on pieni juomalasi (yleensä) itsetehtyä alkoholijuomaa ja muutama pikkuleipä. Kun sellainen annetaan, täytyy kaikki syödä ja juoda. Näimme kaduilla jo muutamassa talossa käyneen ja juoneen henkilön, he olivat umpikännissä pienet muovipussit keksejä (kaikki eivät keksejä heti syö, vaan ottavat mukaansa) käsissään. Seuraamme liittyi Indiran serkku, Daniela. Emme halunneet heti kotiin mennä, joten yritimme löytää karaoke-baarin. Kaikki kolme paikkaa olivat suljettuina. Juli osti tupakkaa, jotkut polttivat. "Poltatko sinä?", kysyi Jonathan. "Joskus. Mutta en koskaan Erneston (Julin lapsi) nähden", Juli sanoi. Oli kuin host-siskomme olisivat muuttuneet yli kymmenen vuotta nuoremmiksi: polttivat ja miettivät, missä voisi olla menoa tai mistä voisi ostaa alkoholia. Löysimme yhden viinakaupan, mutta juomat olivat liian vahvoja, ei niitä haluttu. "Emme kai me vielä kotiin mennä, kello ei ole vielä paljon", sanoi Indira. Mutta eipä ollut enää vaihtoehtoja, joten me ikinuoret suuntasimme nukkumaan.

　

Koitti lauantaiaamu.Satoi taivaan täydeltä. Odotimme aikamme ja lähdimme kymmenen aikaan kävelemään siskojen, Jimelan, rosan ja lasten kanssa. Otimme valokuvia. Menimme Danielan kotiin ja meille tarjottiin lounas. Launtaina jokaisessa talossa, johon menee, tarjotaan lounas. Serranon perinneruoka on tulinen kana perunan ja riisin kera. Minulle annos ilman kanaa, kiitos. Syötiin ja Daniela toi kannun paikallista alkoholijuomaa, chichaa. Joimme kaikki samasta mukista vuorotellen. Ennen kuin aloittaa juomaan lasista, täytyy kysyä joltain paikallaolevista "Salut?" johon toinen vastaa "si" tai "salut". Hän on seuraava, joka juo. Jos unohtaa valita jonkun, joutuu itse juomaan toisen lasillisen. Tätä me sitten teimme kunnes kannu oli tyhjä. Ja kello oli 11 aamulla.

Jatkoimme matkaamme toiseen, perheemme sukulaisen, taloon, jossa loput perheenjäsenistämme olivat. Seinällä oli kuolleen sukulaisemme kuva ja nimi. Siellä oli pöydillä myös meidän tekemät pikkuleipämme. Olisimme saaneet lounaan, mutta enää ei jaksanut. Meille tuotiin siis taas lautanen juoman ja keksien kanssa. Istuimme. Kello löi yksi ja pöytä tyhjennettiin. Talo oli täynnä väkeä. Kaikki ruoka ja juoma ja jaettiin paikalla oleville. Seiniltä otettiin liinat pois ja pöytä vietiin. Juhlat olivat ohi. Menimme keittiöön, jotkut vielä söivät. Istuimme ja juttelimme ja sain pienen lasin muistoksi.

Neljältä iltapäivällä suuntana oli hautausmaa. Mukanamme oli kukkakimppuja sukulaisten haudoille. Hautausmaa oli täynnä väkeä. Hiljaisen hetken jälkeen näimme perheen tuttavia. Oli musiikkia ja ihmiset joivat. Meillekin tarjottiin. Näky oli melko samanlainen kuin vappuna Helsingin kaivarin puistossa, paitsi että ympärillä oli hautoja ja väki oli suurimmalta osin yli kolmekymppisiä. Mutta kyllä hekin osasivat hyvin juovuksissa olla. Jonathanille annettiin yksi muovimuki ja yksi kahden litran muovipullo, joka oli täynnä chichaa. Hänen oli tarjottava pullosta muille niin kauan, että se oli tyhjä. Muuten seuraisi huonoa onnea. Me muut nauroimme, kun kylän ainoa vaalea mies ranskalaisella aksentillaan ja kovalla äänellään kierteli tarjoamassa juomaa. Monet ihmiset olivat hämmentyneitä ja kysyivät, mikä juoma on kyseessä. Jonathan kierteli aikansa ja saapui vihdoin tyhjän pullon kanssa. Matkallaan hänelle oli tarjottu jos jonkin väristä juomaa ja kerrottu jos jonkinmoista tarinaa. Pääsimme lähtemään.

(Nämä asiat ovat tyypillisia ainakin Serranon kylässä. Kaupungissa on tapana host-äitini mukaan vierailla talossa, mutta sisäänpääsyn yhteydessä tarjotaan juomaa. Huoneen jossain kulmassa on pöytä alttarina, johon on katettu yksi ruoka. Itse juhliminen on paljon pienenpää.)

Ihmettelin, miten ihmiset voivat riemuita ja juoda hautausmaalla, astuvat varmaan joidenkin haudoillekin. Selitys oli, että jos edesmennyt henkilö on tykännyt juopotella, niin myös henkilöt tekevät muistellessaan häntä. Ikään kuin juodaan hänen kanssaan tai hänen muistolleen. Ja Bolivialaiset tykkäävät juoda. Meidän suomen juomakulttuuri ei ole mitään tähän verrattuna. Jokainen juhla on juomisen juhla, ja juodaan vaikka juhlaa ei olisikaan. Alkoholijuomat ovat täällä halpoja ja esimerkiksi pyhäinpäivänä ja jouluna ollaan vuorokauden ympäri kännissä. Ja se on ihan normaalia. Boliviassa on vielä muutama paikka olemassa, jonne alkoholistit voivat mennä juomaan. Heille tarjotaan juotavaa niin kauan, kunnes he kuolevat. Näiden ihmisten ruumiista otetaan sitten jotain onnea tuomaan tai jotain. Nämä alkoholistit ikään kuin uhraavat itsensä.

Lauantai-iltana oli uusi yritys karaoke-paikan suhteen. Mutta taas, kaikki paikat kiinni. Kadut olivat hiljaisia, pari liikaa ottanutta hoiperteli kadulla tai nukkui. Taloissa ihmiset olivat juomassa ja syömässä. Meillä ei kuitenkaan ollut paikkaa, minne mennä. Paitsi koti. Ostimme siis alkoholia, limua ja limea. Menimme keittiöön, minä, Lea, Jonathan, Indira ja Daniela, ja pelasimme nopilla jazzin tapaista peliä juoden samalla drinkkejämme. Väsytti. Pelin jälkeen jäimme vielä juttelemaan, Indira kertoi nuoruuden seikkailuistaan, kuinka oli yhtenä yönä tullut kavereidensa kanssa kotiin. Avainta ei ollut, ja muu perhe nukkui. Kello oli ollut jotain viisi aamulla. Yksi kerros ylempänä oli parveke. Jollakin konstilla nuoret olivat onnistuneet parveekkeelle kiipeämään. Kaikki olivat siellä, aika avata ovi. Lukossa. Niinpä he joutuivat viettämään loppuyön pienellä parvekkeella.  Seitsemän vuotta sitten oli perheeni asunut Serranossa, samaisessa talossa. Siellä siskomme ja veljemme olivat viettäneet nuoruutensa vuodet ja käyneet koulut. Taloon mahtui paljon muistoja ja muita seikkailuita. Oli hauska kuulla, millainen oli ollut heidän nuoruutensa, aika paljon alkoholilla läträämistä ymmärtääkseni, ja miten äitimme oli siihen suhtautunut. Perheemme ja magin perhe ovat aivan toistensa vastakohdat: Magin host-veljet eivät juo, kuten eivät vanhemmatkaa, ja ovat vain joka ilta kotona. Meidän siskomme, vanhempiensa tavoin, juhlivat ja juovat ja näkivät kavereitaan.

Sunnuntaina teimme kävelyretken metsään ja sukulaistemme kasvimaalle. Jouluna puiden on oleva täynnä päärynöitä ja omenia. Maassa kasvoi perunoita. Oli tosi kaunista ja rauhallista. Söimme, pakkasimme ja lähdimme matkaamaan takaisin kotiimme. Suuri juhla oli takana. On syöty paljon pikkuleipiä, tutustuttu sukulaisiin, naurettu. Bussissa kuuntelin suomalaista musiikkia. Katsoin kuinka aurinko laski ja pimeys valtasi nopeasti ympäristön. Ajattelin Juan Carlosia, menneitä aikoja ja tulevia. Neljä kuukautta jäljellä elämääni täällä, haluan painaa mieleeni nämä vuoret, kadut, eläimet, kasvit. Katselin koko matkan ajan ikkunasta ulos.

Hei me leivotaan!

Nyt todella oli perhekeskeinen viikonloppu. Lauantain ja sunnuntain vietin kokonaan vain neljän seinän sisällä leipoen. Tehtiin aamusta iltapäivään erilaisia keksejä ja leipiä ensi viikonloppua varten, sillä silloin on pyhäinpäivä, dia de todos santos. Boliviassa se on suuri ruoan ja juoman juhla, ja tottakai muistetaan myös kuolleita läheisiä. Juhlasta kerron vielä enemmän ensi viikonlopun jälkeen, sitten kun tiedän, mitä kaikkea tapahtuikaan! Menemme vihdoin Serranon kylään, josta perheeni suku on kotoisin. Pikkuleipiä on nyt ihan älyttömästi, niitä kai annetaan muille, mutta toivon, että myös me saamme osamme. Vaivaa on todella nähty.



Lauantaina menin aamupäivällä leipomisen välissä katsomaan taas Erneston peliä, mutta tällä kertaa he hävisivät, vaikka pelasivatkin tosi hyvin. Ja Ernesto maalivahtina torjui monet maaliyritykset. Ja sitten neljältä koitti veljentyttömme, Rafaelan, 4-vuotissynttärit. Sitä ennen puhalsimme paljon ilmapalloja ja valmistelimme juhlaa. Ja onnekseni porukkaa ei ollut niin paljon kuin Mateon synttäreillä. Juttelin vieraiden kanssa aika paljon ja hekin saattavat tulla Serranoon viikonloppuna. Ja tottakai oli hieno kakku.

Illaksi olimme suunnitelleet suuria bileitä, sillä kaverimme, Cristian, oli viettämässä viimeistä viikonloppua sucreessa. Tiistaina oli hänellä suunta kohti Saksaa, menee sinne asumaan ja töihin. Mutta: häneltä murtui jalka lauantaina päivällä, kun oli Magin kanssa joella. Joten suunnitelmat kaatuivat siihen. Ja Lea oli kipeänä, joten minäkin jäin kotiin, vaikka meinasi vähän mieli mennä viihteelle. Sunnuntaina jaksoikin herätä aikaisin ja taas leipomaan (kello oli jotain puoli yhdeksän aamulla). Siinä se viikonloppu sitten menikin.

------------------------xxx---------------------------

Kesä on tuloillaan, ja niin myös sateet. Jos emme ensimmäisestä kerrasta oppineet, niin sitten ainakin toisesta. Tiistaina päätimme mennä vihdoin pitkästä aikaa tanssitunnille, joten sovin Lean kanssa näkevän puoli seitsemän (tunnit alkavat 19:15). Kun lähdimme töistä, alkoi sataa. Ei onneksi kovin paljon, sellaista tasaista ripottelua. Ukkonenkin jyrähteli ja töissä kun lapset söivät, meni valot puoleksi tunniksi. Näin Lean ja menimme ennen töitä vielä kahvilaan. Alkoi sataa aivan kaatamalla ja ukkostaa ja salamoida rajusti. Juoksimme lopulta tanssistudiolle, mutta paikka oli pimeänä. Odotimme katoksen alla puolisen tuntia, ja juoksimme sitten kotiin. Kotona olimme litimärkiä. Ei muuta kun vaatteet vaihtoon ja sitten perheen kanssa juttelemaan niitä näitä. Vaatteeni, jotka olin ripustanut maanantaina pesemisen jälkeen kuivumaan, olivat tietysti ulkona ja aivan märkiä.

Keskiviikkona oli uusi yritys tanssituntien suhteen, kun sääkin näytti paremmalta. Mentiin tunnille, mutta opettaja kertoi, ettei niitä enää ole. Ainoastaan aikaisemmin, kuudesta seitsemään. Suunta siis kotiin. Ja matkalla alkoi taas kaatosade ja ukkonen. Taas kotiin ja tällä kertaa Lean vaatteet olivat jääneet ulos pyykkinarulle...

Kesä Boliviassa on hyvin lämmin ja sateinen. Sadekausi osuukin juuri tälle ajalle, jonka täällä vietän. Onneksi päivisin on yleensä lämmin ja aurinkoa, ja yöllä sitten ukkostaa ja sataa. Sade on oikeastaan aika kiva, eipä toivottavasti lopu vesi kotoolta.

Festival internacional de la cultura + muita viikon tapahtumia

Torstaina pääsin toteuttamaan yhtä juttua to do -listaltani: konsertti. Silloin oli taas uuden juhlan aloitus ja siksi lähellä, teatro de aire libre:llä, oli ilmainen cumbia-konsertti. Menin sinne kaverini kanssa, ja yllätyksekseni paikka oli aika tyhjä. Esiintymässä oli kaksi bändiä, aika etelä-amerikkalaista meininkiä ja tykkäsin. Saavuttiin tunti konsertin alkamisesta ja näky oli kiva: penkeillä ei istunut niinkään moni vaan kaikki seisoivat ja tanssivat musiikin mukana. Se oli juuri sellaista niinkuin olin aikaisemmin kuvitellutkin: jos musiikki vie mukanaan, antaa viedä!


Viikonloppu meni aika rennoissa meiningeissä. Perjantaina mentiin töiden jälkeen Borikselle ja tehtiin lettuja - hyviä sellaisia. Päätettiin olla tämä viikonloppu aika tunnollisia, ja mentiin kymmeneksi kotiin. Lauantaina jaksoikin sitten herätä aikaisin siivoamaan. Kaverimme kysyivät, josko lähtisimme metsään heidän kanssaan. En olisi uskonut, että täällä on metsää. Ei kuitenkaan menty Lean kanssa, oli aika viettää perheen kesken päivää. Illemmalla näin kuitenkin kaveria ja katsoimme hänen luonaan kauhuelokuvan (taas), Woman in black. Se on brittiläinen elokuva, aika erilainen kauhuleffaksi, mutta hyvä. Paljon parempi kuin aikaisempi. Sitten taas jo kymmeneltä kotiin.

Sunnuntaina koko kaupunki oli täynnä tapahtumia, ja myös minun perheeni naapureiden kanssa järjesti yhden: grillijuhlat. Talomme ulkopuolelle tuotiin paljon pöytiä ja tuoleja ja naapuruston väki grillasi. Kaiuttimetkin tuotiin ja musiikki oli argentiinalaista. Aurinko porotti kuumuuttaan ja katukoirat odottivat itselleenkin lihapalaa. Lapset leikkivät pyöriensä ja vesipyssyjensä kanssa ja aikuiset juttelivat maailman menoja. Ja sitten minä. Minä olin huoneessani, väsyneenä (varmaan matalan verenpaineen takia?) ja liityin syömään oman kasvisruokani muiden seuraan ja katselin ihmisten touhuja. Jälleen kerran tuntui siltä, kun olisi tupsahtanut keskelle elokuvaa. Idea yhdessäolosta grillin ääressä oli mahtava, mutta en osaa itse oikein olla siinä mukana: johtunee siitä, kun en osaa oikein puhua enkä tunne ketään. Ja oloni oli mikä oli. Mukavaa kuitenkin!



Maanantaina koitti taas jo odotettu työpäivä. Ja paikalle oli tupsahtanut uusi vauva:

1-vuotias Sakarias Fernando. Hän oli saapunut taloon sunnuntai-iltana, eikä oikeastaan tehnyt mitään maanantaina, tuijotteli vain tyhjyyteen. Ei edes itkenyt. Eikä tykännyt olla sylissä, eikä oikein leikkinytkään. Surullistahan se oli, vuosi ollut äidin helmassa ja nyt kaikki muuttuu. Lidia oli vuorostaan jo tarpeeksi iso, ja oli siirtynyt vakituisesti pihalle vanhempien lasten kanssa. Sakariaalle vapautui siis sopivasti sänky.

Illemmalla näin Boriksen ja mentiin Sucreen suurimmille messuille, Vexpo:on. Se oli messukeskuksessa ja siellä oli lähes kaikkea: autoja, ruokia, vaatteita, pankkien standeja, uusia keksintöjä, sänkyjä, taikureita, tanssia, laulua, musiikkia... Kierrettiin paikka läpi maistellen viinejä ja suklaita ja mentiin ulkopuolelle syömään palat kakkua. (Täytynee aloittaa jokin herkkulakko nyt, täällä on vaan kaikki niin herkullista.) Katseltiin tyypillisia tansseja, niitä löytyy jokaisesta bolivian alueesta. Aika riensikin jo, ja olin luvannut olla kotona aikaisin. Host-äitini sanoi jopa kellonajan, mutta en oikein tajunnut sitä aluksi ja kiiressä sanoin vain si si ja matkalla ymmärsin lauseen tarkoituksen, mutta missasin kellonajan. Kymmeneltä on varmaan oikea aika, ajattelin, yhdeltätoista on jo myöhään. Myhöhemmin olisi ollut vaikka mitä esityksiä siellä, mutta ihan kiva oikeastaan olla aikaisin kotona. Äitini vaikutti tyytyväiseltä minuun ja oli tosi mukava ja join teetä. Kuulin, että Lea host-siskoineen oli myös messuilla, olisin siis varmaankin voinut olla pidempäänkin.

Tiistaina saavuin työpaikalle, eikä kukaan ollut lasten kanssa. Huoneessa he olivat yksin, pienimmät itkivät ja niin myös moni minun rakkaistani - ja tappelivat myös. Moikkasin kaikkia ja kaikki lapset kävelivät minua kohti, osa juoksi, ja ojensivat kätensä minulle. Reyna ja Maria Lidia halasivat. Ja sitten tuli tappelu: kuka voikaan olla kanssani ja kuka ei. Nostin halukkaat aidan toiselle puolelle leikkimään ja osan sellaiseen lelulaatikkoon (en tiedä, mikä heitä siinä kiehtoo mutta kaikki haluavat aina sinne). Taas toisten tukasta vetämistä ja itkemistä. Mikä kaaos! Sitten tuli Magi ja toinen työntekijä. Saatiin lapset rauhoittumaan ja leikkivät tosi kivasti.

　

Keskiviikkona rakastuin. Juan Carlosiin. Koko päivä meni oikeastaan hänen kanssaan leikkiessä, tai no, välillä vain se makasi mahani päällä ja ihmetteli huiviani. Ja yllätyksekseni poika ymmärsi sanat: Dame un beso (anna minulle suukko). Ja kuinka suloinenkaan on Juan Carlosin nauru! Hän ei naura turhan usein, ja tulen niin iloiseksi kun hän sitten nauraa tai hymyilee. Vaikuttaa siltä, että Carloskin on rakastunut muhun;) Jos leikin toisen lapsen kanssa, se itkee. Ja aina kun näkee minut, tulee luokse ja hymyilee! En edes halua ajatella sitä ikävää päivää, kun viimeisen kerran nään kultani käyvän nukkumaan. Hän on vain niin ihana, maailman suloisin lapsi.
Keskiviikkoiltana menin Lean ja Boriksen kanssa katsomaan ilmaista showta, jonka esiintyjä oli cirque du soleil:n klowni, Claudio Carneiro.



Esitys oli suurimmalta osalta pantomiimia ja ihan hauska sellainen. Kaikki ei ihan kolahtanut, mutta hyvä se oli käydä katsomassa.

Torstaina työpäivä meni aika nopeasti, vaikkakin lapset olivat aika itkuisia. Kuinka ärsyttävääkään on, kun lapsi itkee turhasta ja sitten jos sitä menee lohduttamaan, alkaa lapsi riuhtomaan ja läpsimään ja haluaa olla yksin. Sitten sitä itkua joutuu kuuntelemaan pitkän tovin. Nice... Lounastaessa huone tuntui turhan hiljaiselta. Missä ovat riehujakaksoset Luz ja Paz? Meille kerrottiin, että hekin ovat jo melko vanhoja, ja pikkuhiljaa siirtyvät pihalle ja olivat siellä nyt. Olihan kaikki toki helpompaa nyt, mutta tulen kaipaamaan heidän nauruaan ja pikku kepposiaan. Luz ja Paz ovat nimittäin hyvin villejä ja nauravaisia, ja usein "painivat" keskenään. Heidän leikkinsä näyttää välillä aika rajulta ja kun sitä menee lähempää rauhoittamaan, tytöt katsovat ja nauravat. Heillä on myös tapana napata joltain kenkä tai lelu ja juosta sen kanssa ympäri huonetta toinen lapsi perässä. Jos uhrina on ollut kaksonen, molemmat vain nauravat ja se on kaikista hauskaa. Mutta jos kyseessä on toinen lapsi, seuraa yleensä itkua. Tytöt eivät ota mitään turhan tosissaan ja jos toista itkettää tai sattuu, toinen silittää ja lohduttaa. Ja jos on aika mennä jonnekin, tytöt menevät sinne usein käsi kädessä. Toisaalta, nyt tulevaisuudessa tulen säästymään niiltä tappeluilta ja riuhtomisilta, jotka aiheutuvat ruokalappujen laittamisesta heille. Mutta kyllä ne hyvät puolet voittavat huonot. Sitten kun tarpeeksi moni lapsi on siirtynyt pihalle, alan varmaan työskentelemään molemmissa paikoissa.

Torstai-illalla oli odotettu Molotov-konsertti. Sitä varten kävin ruokatauolla hankkimassa itselleni lipun. Se oli hyväntekeväisyyskonsertti, ja jos halusi ostaa lipun, täytyikin ostaa lasten lelu. Sen pystyi sitten vaihtamaan sisäänpääsyrannekkeeseen. Hyvä idea, eikö?

Samalle päivälle sattui myös perheemme Erneston tanssiesitys, johon myös ostin lipun. Esityksen oli määrä alkaa 18.30 ja olin sopinut näkeväni kaverit kahdeksalta. No, unohdin tämän bolivialaisen ajan: esitys alkoi vasta klo 19:10 ja tanssiesitykset olivat hyvin pitkiä (ja yksinkertaisuutensa takia tylsiä). Erneston ryhmän esitys oli kahdeksas ja se alkoi vasta kahdeksalta. Sen jälkeen olin taas jo myöhässä ja pistin juoksuksi! Kännykästä oli loppunut saldo, joten en voinut kertoa myöhästymistäni. Jono oli konserttiin älyttömän pitkä, mutta saimme hyvät paikat. Ja konsertti oli älyttömän hyvä! Sekin oli teatro de aire libre:llä, eli paikassa ei ole kattoa, vaan on kuin suuri amfiteatteri. Keikka loppui kahdeltatoista ja Magi tuli meille yöksi (ei olisi voinut mennä niin myöhään enää kotiin) ja aamulla sitten töihin.

Perjantaina pääsin kokemaan jotain uutta töissä: pitelin sylissäni 2 kuukautta vanhaa vauvaa ja vaihdoin hänelle vaatteet. Voi kuinka hentoinen hän olikaan. Ja kuinka kevyt!
Mies tuli huoneeseemme, jutteli hoitajien kanssa, lähti. Valmistautuessamme syömään, joku puuttui. Clara! Mies oli adoptoinut tytön. Juuri kun Clarita oli oppinut kävelemään hyvin. Ja olimme puhuneet Magin kanssa vielä aamulla siitä, kuinka Clara on kiintynyt meihin. Ja nyt, poissa. Toisaalta ihana uutinen, tyttö sai varmasti hyvän kodin. Illalla olin ihan rättipoikkiväsynyt ja katsoin kaverilta lainaamani 007 - Skyfall -elokuvan (joka oli myös pakko katsoa -leffalistassani).

Ps. Sinä päivänä, kun olin kahvilassa julkaissut edellisen kirjoitukseni ikävästä ja siitä kuinka perheen kanssa on vaikeaa, menin kotiin ja perheeni oli älyttömän mukava. Istuttiin minä, äiti ja sisko pöydän ääressä juoden teetä ja jutellen. Kysyivät, missä haluaisin käydä ja voidaan tehdä joitain retkiä yhdessä. Ja vuorostani kyselin vielä talon säännöistä ja kerroin Magin tiukoista kotiintuloajoista. Sen jälkeen on mennyt tosi kivasti perheessä :)

Ikävä

Tänään se sitten saapui. Koti-ikävä. Tai oikeastaan helppouden ikävä: kaipaan suomen kieltä, tuttua ruokaa ja asioiden yksinkertaisuutta. Suurin ongelma on edelleen se, että espanjan kieli on niin hakusessa. Ruokapöydässä istun melkein aina hiljaa ymmärtämättä mitä ympärillä puhutaan. Pienessä päässäni sitten kehittelen itse tarinoita siitä, mitä ihmiset sanovat. Välillä tuntuu, että he puhuvat minusta.. Ulkona on sama asia. Jos joku puhuu minulle, en ensinäkään kuule (kuuloni on huonontunut tai sitten kaikki puhuvat älyttömän hiljaa) ja sitten kun kuulen, en ymmärrä. He yrittävät selittää espanjaksi paremmin, enkä siltikään ymmärrä, mutta olen vain "aaa sí sí!", koska eipä asialle mitään voi tehdä. Koko ajan täytyy keskittyä kuuntelemaan, muistelemaan ja ymmärtämään. Kyllähän minä yritän espanjaa opiskellakin, mutta se vie älyttömästi aikaa, koska muistini on niin huono. Turhauttavaa kun yrittää keskustella tai kysyä jotain, eikä ymmärrä vastausta ollenkaan. Sitten opettelen uudet sanat, mutta seuraavalla kerralla en vieläkään muista niitä.

Host-perheeni ärsyttää nyt. On päiviä, jolloin kaikki on tosi kivoja ja päiviä, jolloin tuntuu, ettei kukaan ole mukava. Tänään on se jälkimmäinen päivä. Haluaisin vain olla pois kotoa (jos tätä nyt voi sanoa kodiksi?) mahdollisimman paljon, mutta he eivät välttämättä siitä tykkää. Täällä ei ongelmista voi puhua suoraan joten en tiedä, onko perhe tyytyväinen muhun vai ei.

Olen ajatellut näinä päivinä paljon sitä, mitä aion tehdä suomessa kun palaan. Ajatukset meinaa karata tulevaisuuteen koko ajan, vaikka pitäisi nauttia hetkestä. Tää on melkein kuin kaamosmasennus mulla, vaikka ulkona on päivisin 25 astetta lämmintä ja aurinko paistaa seitsemään asti.

Töissä menee kuitenkin kivasti, ja se on tärkeintä. Lapset on joka päivä suloisia, juoksee halaamaan kun astun ovesta sisään.. Mutta: he ovat oppineet puremaan toisiaan (ja sergio mun ja magin varpaita). Tänään Maria Luz puri oikein pahasti Reynan poskea ja siihen tuli kunnon haava. Tappeluita tulee paljon, mutta onneksi on päiviä, jolloin kaikki on vain oikein söpöjä. Lidia on jo niin iso tyttö, että on osittain siirtynyt pihalle vanhempien lasten luo, Sergio ja Clara pystyvät jo melkein kävelemään kunnolla yksin ja pieni lapsi, Cristina, opettelee ja ehkä tällä viikolla ottaa vielä ensi askeleensa!

Flunssaa, naistenpäivä ja jalkapalloa

Alkuviikko meni multa ihan ohi. Syysflunssa koetteli kunnolla enkä voinut mennä töihin maanantaista keskiviikkoon. Söin, nukuin, söin taas ja nukuin. Maanantaina tosin näin kavereita, mikä ei osoittautunut niin hyväksi ideaksi, sillä tiistaina oli se vähäkin ääni kadonnut. Keskiviikkona saimme vihdoin henkilökorttimme ja pääsin kauppaan ostamaan suklaata: olin haaveillut suklaasta ainakin kolme päivää.

Minulla oli uskomattoman ikävä lastenkodin vauvojani ja viimein torstaina näin rakkaani taas. Ja voi kuinka paljosta olinkaan jäänyt paitsi! Lapset olivat kasvaneet paljon, Sergio oli ottanut ensimmäiset askeleensa, Juan Carlos muuttunut hulluksi (se vain itkee, huutaa tai makaa maassa tuijotellen kattoa) ja taloon oli saapunut myös uusi lapsi, noin yksi vuotias Clara. Tyttö oltiin jo kerran aikaisemmin adoptoitu, mutta nyt palautettu takaisin. Myös Clara oli ottanut ensimmäiset omat askeleensa alkuviikosta. Torstaipäivä menikin pitkälti Claran kanssa touhutessa ja harjoittelimme lisää kävelyä. Ilman tukea pystyi taas pieniä askeleita ottamaan ja tulemaan syleilyyni. Neidistä on tullut yksi lempilapsistani;) Lounaalla syöttäessäni pientä vauvaa, Cristinaa, ei verenpaineeni ollut tyytyväinen ja laski matalaksi. Meni taas näkö ja voimat ja kaikki, mutta Magin ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, kun hän huomasi mut istumassa penkillä aivan valkoisena. Ihan kuin hän olisi nähnyt aaveen.. Hoitajat sanoivat, että mun pitäisi käydä joka päivä sairaalassa mittaamassa verenpaineeni - tai oikeastaan voin (onneksi) tehdä sen myös lastenkodissa, sillä heillä on tarvittavat välineet. Pitänee sitä joskus tarkkailla taas.


Torstai-illalla Sucreessa oli paljon erilaisia ilmaisia aktiviteetteja, koska nyt on jokinlainen juhlaviikko (melkein joka viikko on juhlaviikko boliviassa), joten näin kaveria ja menimme ensiksi katsomaan lauluesityksiä la recoletaan, hyvin kaunis paikka. Sieltä jatkoimme yhteen teatteriin, jossa pääsimme katsomaan balettia. Jäimme sitten vielä ulos pyörimään vain (vaikka molemmat olimme kipeinä) ja kaikkialla oli niin hiljaista ja autioita. Kello löikin jo puoltayötä kun saavuin kotiin. Suljin ulko-oven, väänsin oven kunnolla lukkoon ja pam. Radio napsahti päälle olohuoneessa. Ääni oli tosi kovalla, mutta kanava ei ollut tarkka: kuului vain suhinaa. Helvetti, ajattelin, nyt kaikki heräävät. En tiedä, oliko tuo jokin hyvin kummallinen varashälytinsysteemi, tai sitten talossamme kummittelee. Olin tosi hämmentynyt eikä minulla ollut mitään ideaa, miten radion saisi suljettua, joten hiippailin vain omaan kerrokseeni. Ja silti suhina ja rätinä kuului kovaa. Jostain syystä en mennyt alakertaan takaisin sitä sulkemaan, kaikki oli jotenkin tosi outoa. Huomenna saan kaikkien vihat niskaani, mietin ja nukahdin.

Koitti perjantaiaamu, ja nousin varhain aamupalalle, sillä lähden aina töihin varttia vaille kahdeksan. Menin ruokapöytään, moikkasin perheenjäseniä ja kaikki olivat vain iloisia eikä kukaan sanonut minulle mitään radiosta. Lounaallakaan ei äiti ottanut asiaa puheeksi. Mutta niin, eihän se minun vikani ollut, että se päälle meni tai oli jo päällä (ehkä en vain kuullut sitä) tai sitten olen todella tulossa hulluksi, koko radiojuttu kuulostaa jälkeenpäin niin oudolta.


Perjantaina oli kansallinen naistenpäivä, eikä kaikissa työpaikoissa naisten tarvitse edes työskennellä tänä päivänä. Perheessämme kyseltiinkin, täytyykö meidän työskennellä normaalisti. Eipä meillä mitään poikkeusta ollut, olimmehan vapaaehtoisia, jotka haluavat työskennellä mahdollisimman paljon. Magi oli vuorostaan kipeänä, joten olin töissä yksin ja ainoana vapaaehtoisena. Jaloissani pyörikin koko ajan kolme lasta, aina joku itki kun ei päässyt syliin, toiset lapset tappelivat ja repivät toisiaan hiuksista huoneen toisessa päädyssä, minä sitten yksi lapsi kainalossa ja toinen kädessä menin riitaa selvittämään ja jouduin jättämään yhden yksin jonkun lelun kanssa, ja siitä sitten alkoi taas itku. Olin yksin huolehtimassa kahdeksasta lapsesta, sillä henkilökunnan huomio keskittyi vielä pienimpiin lapsiin. Väsymys myös painoi päätäni, mutta nautin ja selvisin. Olimme taas suunnitelleet kokkaavamme Boriksella illalla, mutta koska Magin vatsa ei olisi kestänyt ruokaa, pyörimme vain tunnin ulkona, kävimme yhdessä baarintapaisessa paikassa, jonka omistajat olivat kaverimme kavereita ja hyvin rentoa porukkaa. Toinen niistä jäi meidän kanssamme istumaan ja hän tiesi paljon euroopan maista ja Suomesta. Hän tiesi jopa suomen lipun, muut ympärillä olevat maat ja väitti, että Suomessa on kaupunki kokonaan lumen alla. Oli katsonut jonkun dokumentin aiheesta. Menimme aikaisin kotiin (Magi noudatti kiltisti kotiintuloaikojaan ja olin itsekin älyttömän väsynyt) kaupan kautta, sillä olimme Lean kanssa nälkäisiä ja löysimme pikanuudeleita. Mutustimme sitten ne kotona ja menimme vain huoneisiimme nukkumaan.

Lauantaina heräsimme jo kahdeksalta (perheessämme on tapana olla aikaisin hereillä aina) ja menimme kymmeneltä katsomaan siskonpojan, Erneston (7v) jalkapallopeliä siskomme Julin ja pienen Rafaela-tytön (3v?) kanssa. Kannustimme Ernestoa ahkerasti ja kuinka hauskaa olikaan katsoa lapsia tohkeissaan pelaamassa futista, aivan kuin olisivat supertähtiä, mutta kuitenkin aina joku kompastui omiin jalkoihinsa eikä taidot olleet tietenkään vielä huipussaan. Pelin lopussa tuomari vain puhalsi pilliin ja kaikki lähtivät kotiin. Ei kättelyä eikä selvyyttä siitä, kumpi nyt voitti. Juli onneksi kertoi minulle, että Erneston joukkue voitti ja joskus myöhemmin he pelaavat uudestaan. Täytynee mennä taas kannustamaan.

kaverit

Viikonloppu oli mahtava! Perjantaina halusimme juhlistaa ensimmäistä kuukautta Boliviassa, joten olimme sopineet näkevämme bolivialaisia kavereitamme Borista, Cristiania ja Simaria. Töiden jälkeen menin suoraan Magille ja pukeuduin magi-klooniksi (hän laittoi hiukseni ja lainasin kaikki vaatteet). Puoli kahdeksalta tapasimme muut ja suuntasimme kauppaan. Me tytöt teimme eurooppalaista ruokaa ja paikallisten oli tarkoitus tehdä bolivialaista. Kovassa peston puutteessa (olimme haaveilleet pestosta ainakin viikon) teimme pestopastaa ja valkosipulileipää. Ja ostimme tottakai kakun. Hengailimme Boriksen kotona, sillä hän asuu yksin veljensä kanssa isossa talossa. Meidän kokkailu vähän takkuili, kun emme osanneet sytyttää kaasuhellaa, uuni ei toiminut eikä kaupasta löytynyt kaikkia haluamiamme aineksia. Kakun jälkeen olimme kaikki älyttömän täynnä ja jotenkin se poikien ruoka jäi kokonaan tekemättä.

  Myöhemmin oli aika suunnata discotecaan, viimeinkin. Menimme ensiksi Mama Mia:an ja sitten vielä Mitosiin. Mitos on ehkä Sucreen suosituin baari, siellä soi kaikentyyppistä musaa ja sieltä bongasin myös paljon valkoihoisia, enimmäkseen saksalaisia. Mama Miassa musiikki oli pelkästään salsaa ja reggaetonia, mikä oli oikeastaan aika hauskaa. Tanssiminen baarissa on aivan erilaista kuin Suomessa; lantio pyörii niin naisilla kuin miehilläkin ja miehet todella osaavat tanssia ja kaverimme opettivat meille salsa-askeleet ( se oli juuri niinkuin tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa). Lea oli lähtenyt jo Mama Miasta väsyneenä nukkumaan, joten selviydyin pilkun jälkeen yksin taksilla kotiin jutellen koko matkan espanjaksi taksikuskin kanssa. Magi meni yöksi Boriksen taloon, sillä kotiintuloaika 23 ei oikein houkuttanut. Ja myös perheelle tämä on parempi vaihtoehto, sillä nyt heidän ei tarvitse olla huolissaan koko yötä tyttärestään. Boriksen koti onkin tätä nykyä myös Magin viikonloppukoti ja Magi on saanut oman huoneenkin.

Lauantaina nukuimme pitkään. Ja ääneni oli kadonnut. En pystynyt sanomaan mitään, koskaan ennen ei ole käynyt näin.. Johtunee joko hyvin kylmästä säästä tai savun määrästä sisätiloissa (tupakointi sisällä on ihan normaalia). Tapasimme taas iltapäivällä Boriksen ja Cristianin ja kävimme ostamassa (huonon) kauhuleffan ja meninne Borikselle katsomaan sen. Olimme aivan väsyneitä kaikki mutta aika oli taas lähteä juhlimaan! Tällä kertaa Cristianin synttäreitä. Suuntasimme ensin keskustaan katsomaan tanssiesitystä ja sieltä sitten Cristianin kaverille. Mietin kauan menisinkö vai en, oli niin vaikea olla puhumatta ja kaikki pitäisivät minua niin tylsänä kun en puhu mitään.. Muut kuitenkin vakuuttelivat, että ei se haittaa. Ilta oli tosi mukava, tutustuttiin paljon uusiin ihmisiin. He olivat tosi hauskoja, vaikken vitseistä paljoa ymmärtänytkään. Ja yksi oli taitava taikuri, joka esitteli kolikkotemppuja. Myöhemmin jatkoimme vielä Mitosiin.

　

Torstaina oli suurlakko, suuri mielenosoitus. Tästä syystä koulut ja työpaikat olivat kiinni ja olimme päivän vain kotona. Lapset pelasivat kaduilla jalkapalloa, kun autoja ei liikkunut ollenkaan. Iltapäivällä näimme Marcon, baarin tarjoilijan, ja menimme hänen kaverilleen (joka on oikeastaan baarin pomo) katsomaan elokuvan. Matkalla söimme jäätelöt ja Marco piti samalla pientä turistikierrosta ja kertoi yhdestä reggaeton-tanssikoulusta, täytyy mennä kokeilemään sitä joskus.. Leffan jälkeen kuuntelimme vielä musiikkia ja kävelimme kotiin. Mukavan rento ilta takana.


Pelkäsin vähän, että koko aikani Boliviassa viettäisin vain muiden vapaaehtoisten kanssa, enkä tutustuisi paikallisiin. Onneksi toisin kävi! Olen niin iloinen, että olemme tutustuneet tosi mukaviin ihmisiin, joiden kanssa viettää aikaa ja joiden kanssa voimme puhua espanjaa (ja englantia). Nyt alkaa elämä täällä sujumaan: on työpaikka, harrastus ja kaverit. On se jotenkin ihan eri asia olla epä-bolivialaisten kanssa kuin bolivialaisten. Pääsemme enemmän mukaan bolivialaisten nuorten elämään ja kokemaan paremmin bolivialaisen kulttuurin - asummehan nyt täällä enkä halua olla kuutta kuukautta kuin turisti. Maanantaina menimme taas Borikselle ja Boris ja Cristian tekivät aivan älyttömän hyvää vegeruokaa meille. Ei muuta, sitten takaisin kotiin vain.

Viime viikko meni muuten vain töitä tehdessä ja espanjan tunnit loppuivat. Saimme vihdoin viisumimme ja tulevana keskiviikkona käymme vielä hakemassa bolivialaiset henkilökortit.