Tänään se päivä vihdoin koitti: ensimmäinen työpäiväni. Sitä ennen tietysti espanjan oppitunnit (joista älyttömästi läksyä) ja käväisy maahanmuuttovirastossa. Oppituntien jälkeen menimme kahvilaan, koska Oscarin piti mennä kopioimaan vielä joitain papereita ja koska olimme kaikki älyttömän väsyneitä: yömyöhään naapurissa soitettiin kovalla musiikkia ja laulettiin mukana ja äänieristykset täällä ovat mitä ovat - eli niitä ei ole. Maitokahvi kiitos. Ja brownie (jonka hinta 2 bolivianoa)! Tovin odottelumme jälkeen pöytäämme kiikutettiin isot kahvikupit ja kannu, jonka sisältö paljastui yllätykseksemme kuumaksi maidoksi. Ymmärsiköhän se tarjoilija meidät nyt ihan oikein... Lopulta tarjoilija toi paljon pienemmän kannun, joka sisälsi tilkan hyvin vahvaa kahvia. Yksi kahdeksasosaa siis kahvia ja loput maitoa - ja hyvää oli. Maahanmuuttovirastossa taas odottelua ja ihmettelyä. Ja lounaan jälkeen sinne takaisin. Sitten viimein allekirjoitus ja iso huokaus. Käteltiin ja virkamies sanoi: "Hasta la jueves!" Mitä?!? Torstaina taas?! Onneksi selvisi, että silloin saisimmekin jo bolivialaiset henkilökortit ja oleskeluluvat.
Sitten suuntana Tata San Juan De Dios! Päästiin sisään ja nunna ohjasi meidät pihalle 2-5 vuotiaiden luokse, vaikka yritimme selittää, että olisimme aluksi mielummin pienempien lasten kanssa, sillä kielitaitomme on vielä niin onneton. "Ei se mitään." Löysimme pian itsemme sisäpihalta, just me and Magi. Ja pyöri siellä pari lastakin. Ja hollantilainen tyttö Astrid, joka oli myös vapaaehtoisena, mutta ei ICYEn kautta. Yritimme kysyä, mitä tehdä, mutta kukaan henkilökunnasta ei puhunut kanssamme. Luoksemme tuli lapsia ja lähdimme heidän kanssaan leikkimään. Olimme siellä kolme tuntia, eikä kukaan aikuinen tullut luoksemme juttelemaan, kysymään nimiä, neuvomaan mitä tehdä, näyttänyt enempää paikkoja, ei mitään. Mutta lapset puhuivat sitäkin enemmän. Oli molemminpuoleista turhautumista, kun en ymmärtänyt eikä lapsi välttämättä saanut mitä halusi. Sylissä he tykkäsivät olla, sen ymmärsin. Ja aurinkolasini olivat myös hyvin mielenkiintoiset. Vähän vanhemmat lapset (4-5v.) toimivat pienempien isosisarina ja opettivat minulle, missä on esimerkiksi vessapaperia ja miten vesihanan saa auki ja missä on roskis. Välillä joku veti toista hiuksista tai lapsi kaatui: minä sitten siinä lohduttamaan. Lasten ajatukset sain pian muualle keksimällä leikin: Osaatko värit? Sisäpihan seinille oli maalattu erilaisia eläimiä, lapsia, Mama Maria ja Jeesuksen kuva (lastenkoti on katolilainen). "Qué color es esto?" ja yhdessä opettelimme värejä läpi pihan. Leikkiin tuli mukaan useampi lapsi ja kyselin myös eläimiä. Oman kielitaitoni takia välillä olin vain si si (eläimistä osaan vain kissa=gato, koira=perro ja pulu=paloma) ja toivottavasti lapset eivät oppineet nyt ihan väärin. Jeesuksen ja vauvan he tunnistivat nopeasti. Hauskaa oli, kunnes lopuksi oli päivällisen vuoro: sitä ennen lasten on pestävä kädet. He eivät meinanneet totella ja minun auktoriteetilla ei vielä pahemmin lapsia patistella. Paikalla oli muutama vakkarityöntekijä, jotka saivat lapset lopulta suunnilleen järjestykseen. Ja sitten oli minun ja Magin vuoro lähteä tanssitunnille!
Matkasimme bussilla (melkein) onnistuneesti ja suuntasimme studiolle. Olimme kertoneet, että olemme tanssineet aikaisemminkin ja tason pitäisi olla hyvä. Mutta se osoittautuikin aika helpoksi: koko tunti oli kuin alkulämppää, muutama eri sarja vain. Kuin Elixian jumppatunnilta. Luulin bolivialaisilla olevan rytmi veressä ja että lantio pyörisi kuin itsestään. Mutta me eurooppalaiset vaikutimme olevan jopa parempia kuin he ja yritimme kysyä vaikeampaa ryhmää mutta vastausta emme oikein saaneet, paitsi että huomenna samaan aikaan. Menemme ehkä Astridin kanssa salsa-kurssille huomenna, vaikkei se varmaankaan yhtään vaikeampaa ole.
Tanssitunnin jälkeen haaveilin suihkusta: viimeksi olin pessyt hiukseni viikko sitten. Ja aamulla heittänyt sangollisen kylmää vettä päälleni peseytyäkseni. Pääsin kotiin ja - ei vettä. Vieläkään. Koko talossa. Sisäpihamme ulkohanasta oltiin saatu vettä (joka ymmärtääkseni on melko likaista) ämpäreihin ja sain ämpäreistä itsellenikin vähän. Osan keitin liedellä ja sekoitin kylmään veteen. Sitten muistelemaan supisuomalaista peseytymistä. "Suihkun" jälkeen olo oli raikas ja ihana ja vihdoin sain pestyä hiukset. Ilman vettä on vaikea elää, mutta sitten näinä hetkinä, kun olo on suihkunraikas, osaan enemmän nauttia kaikesta ja arkiset asiat tuntuvat luksukselta. Ja tykkään enemmän sangollisesta lämmintä vettä kuin suihkusta, josta tulee epätasaisesti kylmää:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti