Yungas

Perjantaina lähdimme viiden päivän leirille Yungasiin, Coroicoon. Bussi kulki vuorien yli ja ah, mitkä näkymät! Reitti näytti tosin vaaralliselta, enkä ihmettele yhtään, miksi sitä kutsutaan "carretera de la muerta",  kuoleman tie. Bussi mahtui tielle juuri ja juuri ja vieressä oli monen kymmenen - jollei jopa sadan - metrin pudotus. Autoja tuli muutama vastaan, ja ohittaminen oli hyvin haastavaa. Pääsimme kuitenkin ehjinä perille ja oli todella lämmin. Alueella oli paljon moskiittoja, mutta aivan erilaisia kuin Suomen hyttyset; nämä ovat kuin isoja banaanikärpäsiä, enkä edes aluksi tajunnut, että ne ovat ne, jotka tekevät kutiavia, verta vuotavia puremia kaikkialle. Hyttysmagneettina toimi selvästi Magi, me muut saimme tyytyä vain muutamaan puremaan. Ostimme ennen lähtöä B-vitamiinia, sillä se kuulemma pitää hyttyset kaukana ja minun tapauksessa se tepsikin. Suomen kesä on täynnä hyttysiä, miten en voinut tietää tätä ennen?


Jakauduimme aika nopeasti kahteen eri ryhmään. Saksalaiset muodostivat siitä toisen ja me muut toisen. Jaoin huoneeni kahdeksan muun kanssa, joista kuusi oli saksalaisia. Voitte siis hyvinkin arvata, että leirin aikana kuulin paljon enemmän saksaa kuin englantia tai espanjaa. Huoneessa oli myös ruotsalainen Hedvig, jonka kanssa pääsin puhumaan vähän ruotsiakin. "Porukkaani" kuului siis Hedvig, Azusa, Magi ja yleensä vielä joku muu, sveitsiläinen tyttö Alina ja saksalainen Lea. Mitä pidemmälle leiri eteni, sitä yhtenäisemmäksi koko ryhmä tuli.


Leirillä söimme paljon. Bolivialaiseen hienoon ateriaan kuuluu normaalisti alkupala, esimerkiksi pieni salaatti. Sen jälkeen on keitto ja sitten toinen pääruoka. Lopuksi oli vielä jälkiruoka. Ruoka oli todella hyvää ja joukostamme löytyi onneksi paljon kasvissyöjiä. Toisena iltana Olivia ja Natalia kävivät ostamassa viereisestä kylästä meille suklaata. Kun sana levisi suklaan saamisesta, alkoivat kaikki kaivaa lompakoistaan kolikoita ja kertoa, mitä suklaata haluaisi. Yömyöhään mussutettiin sitten suklaata tyytyväisenä, vaikka maku oli hieman pettymys. Ensimmäinen asia, jonka Suomessa teen, on ostaa levy Fazerin sinistä.


Opiskelimme espanjaa joka päivä kolme tuntia. Meidät jaettiin ryhmiin, ja minä olin niistä keskimmäisessä. Ensimmäinen tunti tuntui vaikealta: meidän piti heti kertoa, millainen on kotimaamme ja -kaupunkimme, millaiselta La Paz vaikutti, millainen viimeinen lukemamme kirja oli, jne... Minulla oli jo vaikeuksia selittää tai keksiä suomeksi vastaukset, niin espanja ei tehnyt sitä yhtään helpommaksi. Ajattelin jo, että haluan vaihtaa beginners-ryhmään, mutta selvisi, etten ollut ainoa kujalla oleva, joten päätin sinnitellä. Kun espanjaan tottui, tuntui ryhmä juuri sopivalta: Kävimme läpi aikamudot, jotka olin jo osan opetellut koulussa. Tunnit olivat sopivasti jatkoa vanhoihin opiskeluihini. Silti espanjan osaamiseni tuntui riittämättömältä, haluaisin jo pystyä puhumaan ja ymmärtämään sujuvasti!

Meillä oli joka päivä erilaisia aktiviteetteja. Toisena päivänä teimme retken vesiputouksen äärelle, ja siellä pystyivät myös halukkaat uimaan. Aurinko paistoi ja ympärillämme vilisi perhosia, jotka tulivat mielellään oleskelemaan iholle tai lentelemään eteemme. Paikka oli aivan kuin jostain Disneyn elokuvasta. Kolmantena päivänä saimme mennä viereiseen Coroicon kylään hengailemaan. Osa meni internet-mestaan, osa kauppaan ja minä ja Magi vain seikkailimme ympäriinsä ja seuraamme liittyi pieni katukoira, Jorge. Löysimme syrjäiseltä seudulta pienen hylätyn näköisen leikkipaikan, ja keinussa aika kuluikin mukavasti. Neljäntenä päivänä oli suuntana läheinen uima-allas ja auringosta nauttiminen. Viimeisenä iltana meillä oli pienet juhlat; oli bolivialaisia drinkkejä, musiikkia ja opettelimme bolivialaisia tansseja. Olimme pian aika väsyneitä ja menimme Magin kanssa yhteen syrjäiseen huoneeseen, jossa oli sohvia. Juttelimme painajaisista ja kaikesta pelottavasta, kunnes tajusimme, että ehkä on aika mennä nukkumaan; vilkas mielikuvituksemme sai huoneen vaikuttamaan pelottavalta ja tunnelma oli kuin kauhuelokuvasta.


Joka ilta meillä oli cultural night, eli kerroimme vuorollamme omasta maastamme esimerkiksi laulun, tietovisan tai leikin avulla. Ensimmäisenä iltana oli saksalaisten vuoro ja he olivat jakaantuneet kolmeen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä opetti meille saksankielisen Jaakko-kulta-laulun. Toinen ryhmä oli tehnyt pienen näytelmän, jonka avulla he kertoivat Saksan nähtävyyksistä. Kolmas ryhmä oli tehnyt perinteistä saksalaista ruokaa. Toisena iltana oli Suomen, Itävallan ja Englannin vuoro. Minä ja Magi stressasimme koko päivän siitä, mitä tekisimme. Kertoisinko Angry Birdsista, Nokiasta ja joulupukista ehkä? Viimeinen puoli tuntia ennen esittämistä keksimme. Minä kerroin lyhyesti suomalaisista ja sitten leikimme leikkiä Helsinkiläinen bussipysäkki, joka kertoo hyvin stereotyyppisesti suomalaisuudesta. Leikissä ollaan ringissä ja kuvitellaan olevamme bussipysäkillä. Jokaisen täytyy katsoa jonkun toisen jalkoja. Kun leikin vetäjä huutaa "bussi tulee!", täytyy pelaajien katsoa sen henkilön silmiin, kenen jalkoja tuijotti. Jos katseet kohtaavat, täytyy kiljua ja putoaa pois pelistä. Magi opetti meille itävaltalaisen valssin, ja meitä oli pieni ryhmä hyräilemässä musiikkia. Britit pitivät tietovisan. Kolmantena iltana oli Ruotsin, Japanin ja Sveitsin vuoro. Hedvig piti visailun, jossa piti valita oikea ruotsinkielinen sana, joka sopi kuvailuun. Vaihtoehdot olivat valmiiksi esillä ja kuvailu oli esimerkiksi "When we fika, we also have these" ja vastaus oli kanelbulle. Minä olin tietysti ruotsinkielentaitoni ansiosta etulyöntiasemassa ja meidän joukkueemme voitti. Sveitsiläinen kyseli meiltä sveitsitietouttamme ja oikein vastannut sai suklaata. Azusa puki päälleen japanilaisen vaatteen ja näytti meille upeita kuvia kotimaastaan.


ICYEn työntekijät kertoivat meille joka päivä Bolivia-tietoutta: historiaa, politiikkaa, turvallisuutta. Rikollisuutta esiintyy paljon. Kaduilla voi kuljeksia valepoliiseja, jotka pyytävät nähdä passimme ja laukkumme. Mitään he eivät kuitenkaan palautakaan. Siksi meidän pitää aina varmistua, että kyseessä on aito poliisi esimerkiksi kävelemällä läheiselle poliisiasemalle. Ihmiset voivat myös sylkeä päälle, jolloin sitä ihmetellessämme joku ryöstää meidät tai joku tulee "auttamaan ja puhdistamaan" ja ryöstääkin samalla. Mukavilta tuttavuuksiltakaan meidän ei kannata ottaa vastaan mitään, esimerkiksi makeisia tai baarissa juomia, ne voivat olla aika varmasti huumattuja. Valetakseja esiintyy myös paljon varsinkin yöllä, eli meidän pitää olla varmoja taksista, kun siihen hyppäämme. Edes lyhyttä matkaa ei kannata iltamyöhään yksin kävellä, sillä silloin joutuu helposti ryöstön kohteeksi. Kaverille kannattaa mielummin jäädä yöksi, jos mahdollista, kuin lähteä illalla kotiin.



Leirillä saimme tietää tulevat työpaikkamme. Kuinka onnelliseksi tulinkaan, kuin sain kuulla, että työskentelen vauvojen orpokodissa, Tata san Juan De Dios -nimisessä projektissa. Lapset ovat 0-5 vuotiaita ja työnkuvaani kuuluu lasten tarhaan vieminen, satujen lukeminen, pukeminen ja leikkiminen. Orpokoti on hyvin köyhä; se saa valtiota ja myös muilta mailta rahoituksen. Henkilökuntaa ei ole paljon ja siksi me vapaaehtoiset olemme todella tärkeitä ja meistä on todella hyötyä ja apua. Projektini teki paremmaksi vielä se, että Magi tulee sinne myös! (Ehkä en siis unohdakaan suomen kieltä..) Olemme aikaisemmat päivät haaveilleet tästä työpaikasta ja hurmaantuneet pienistä lapsista, jotka kaduilla näämme. Bolivialaiset lapset ovat älyttömän suloisia nappisilmiä. Mahtavaa, että me molemmat pääsimme sinne. Tulen olemaan työpaikalla varmaan 24/7 jos vain suinkin voin. Aloimme Magin kanssa heti suunnitella, mitä kaikkea voimme lasten kanssa tehdä...