Finally home

Torstaiaamuna oli suunta kohti maahanmuuttovirastoa anomaan oleskelulupaa. Meidän oli tarkoitus viedä sitä ennen matkatavarat valmiiksi ICYEn toimistoon, sillä illalla lähdimme Sucreen, omaan kaupunkiini.  Sucre on tunnettu makoisasta suklaasta ja valkoisista taloistaan.


Otimme siis matkalaukkumme ja aloimme raahata niitä hissiin. Suunnitelma oli mennä Natalian ja hänen äitinsä kanssa autokyydillä. Painavan matkalaukun raahaaminen niin korkealla ei tehnyt minulle hyvää. Hississä harmaat pisteet alkoivat täyttää näkökenttäni. "I can't see. I really can't see!", lopulta sanoin. Heikotti enkä pystynyt enää kuulemaan kunnolla. Natalia ohjaisti käteni hänen olkapäilleen, sain niistä tukea. Mentiin takaisin Natalian kotiin, minut ohjattiin sohvalle. Näköni alkoi pikkuhiljaa palautua, hahmotin katon, sohvan, ihmiset. Sain cocateetä ja leipää. Oloni parani nopeasti. Luulin korkeudesta johtuvan huonon olon olevan enenmmänkin päänsärkyä, mutta tuntemukset ovat hyvin yksilöllisiä; joillekin tulee darrantapainen olo, joillekin ei tule mitään ja joillekin käy samalla tavalla kuin minulle.


Jätimme matkataarat taloon ja menimme Natalian äidin kyydillä suoraan maahanmuuttovirastoon. Olisin voinut käydä lääkärillä, mutta oloni oli jo parempi, niin mitä turhia. Maahanmuuttovirastossa odoteltiin, mutta heidän käytäntönsä oli muuttunut viime vuodesta: Oleskelulupaa saa hakea vasta, kun 30-päivän viisumista on enää 10 päivää jäljellä. Päivä menkikin sitten kaupungilla pyöriessä muiden vapaaehtoisten kanssa ja kävimme syömässä aivan älyttömän hyvässä vegeravintolassa.


Viideltä kokoonnuimme ICYEn toimistoon ja lähdimme sieltä sitten Natalian kotiin hakemaan tavaramme ja sieltä sitten bussiterminaaliin. Me, eli minä, Magi, Lea ja Sucreen vastaava työntekijä Oscar yritimme saada isojen matkalaukkujen kanssa taksia terminaaliin, mutta mikään taksi ei ottanut meitä kyytiin. Vartti aikaa ennen bussin lähtöä. Päädyimme ottamaan kaksi taksia, ja ehdimme juuri ja juuri bussiin. Sanottiin, että bussissa ei ole lämmitystä ja yöllä tulee älyttömän kylmä. Mutta lämmitys pysyi vahvana koko matkan ajan ja kaipasin jo viileyttä, sillä päähäni särki ja meinasi oksettaa. Pysähdyimme yhdeltä yöllä ulos, jossa piti olla kylmä, mutta mielestäni oli lämmin. Joimme teetä ja jatkoimme matkaa. Bussimatka kesti 13 tuntia, mutta aika meni nopeasti nukkuessa ja jutellessa Oscarin kanssa.
Sucreessa asun Lean, berliiniläisen tytön, kanssa Prado-perheen luona. Perillä meitä odotti minun ja Lean host-sisko (jo aikuinen nainen), joka vei meidät kotiin. Talo vaikuttaa kivalta, meillä on kokonaan oma kerros, jossa kaksi huonetta ja kylppäri. Host-vanhempani ovat jo päälle 70-vuotiaita, mutta täällä pyörii pieni poika ja kaksi vähän vanhempaa tyttöä, jotka tekevät kotitöitä. Kukaan ei puhu englantia ja yritämme selviytyä onnettomalla espanjan kielellämme. Tunsimme ensimmäisenä päivänä olomme aika ulkopuolisiksi, kun kukaan ei puhunut kanssamme ja koimme pienen järkytyksen, kun kuulimme, että joudumme itse ostamaan pyykinpesuaineen ja vessapaperimmekin.



Päivän nukuimme ja lähdimme sitten vapaaehtoisporukalla ulos katsomaan karnevaalia. Karnevaali oli yksi Bolivian suurimmista, ja se kestää kaksi päivää. Ihmiset tanssivat kaduilla, soittavat ja laulavat. Perjantaina esiintyivät eri koulut, lauantaina pitäisi olla isompi juhla, joka alkaa päivällä ja loppuu kolmen neljän aikaan yöllä. Esta fiesta muy grande! Kävimme nelistään vielä syömässä yhdessä ravintolassa. Tiimimme on mielestäni hyvä, ja jaan mielelläni kokemukseni heidän kanssaan. Illemmalla jäimme Lean kanssa odottamaan puistoon, kun Oscar kävi saattamassa Magin kotiin. Tottakai alkoi sataa ja paljon. Odotimme Lean kanssa märkinä erään puun alla ravintolan lähellä. Sieltä tuli yksi ravintolan työntekijöistä luoksemme ja pyysi sisään lämpimään ja kuivaan. Emme kuitenkaan ymmärtäneet aluksi ja olimme vain no no. Jälkiviisaana tietysti minua alkoi kaduttaa, kuinka hölmöiltä olimmekaan vaikuttaneet! Lea lupasi, että menenmme sinne toisen kerran, sieltä saa kasvishampurilaisia...;)

Lauantaina heräsimme kahdeksalta aamiaselle, joka koostuu teestä ja leivästä. Teetä on tullut täällä litkittyä jo enemmän kuin tarpeeksi, mutta siihen on tottunut ja tee on oikeastaan aika hyvää. Autoimme Lean kanssa ruoanlaitossa kuorimalla perunat ja päivällä lounastimme suurella joukolla; talossa pyöri kolme pientä lasta, kaksi kotitöitä tekevää tyttöä (jotka ovat host-siskomme lapsia), kolmas vähän vanhempi tyttö ja kaksi host-siskoa puolisoineen. Jompi kumpi miehistä saattoi olla host-veljeni, en oikein ymmärtänyt.. Ja tietysti paikalla olivat myös host-vanhempani. Host-siskomme toi edellisen vapaaehtoisen vanhan nettitikun, ja yhdessä saimme sen sitten toimimaan. Hän lupasi myös tulla meidän kanssamme kauppaan lataamaan sen ja toisen nettitikun, jonka myös löysimme. Menimme sitten siskojen ja lasten kanssa autolla keskustaan katsomaan karnevaaleja. Tanssijoilla oli upeita pukuja. Näkyä voisi verrata ehkä Suomen samba-karnevaaliin, tämä oli tosin kymmenen kertaa isompi ja hienompi. Koko sucre oli kokoontunut keskustaan nauttimaan musiikista, tanssista ja ilotulituksista. Tämä päivä on myös yksi niistä harvoista poikkeuksista, kun ihmiset saavat juoda alkoholia kadulla. Normaalisti se on rikos, josta joutuu kahdeksaksi tunniksi vankilaan.


Illemmalla Oscar ja Magi liittyivät seuraamme ja menimme taas ravintolaan, mutta tällä kertaa vain juomaan herkulliset juomat. Menimme takaisin kotiin, ja äitimme vaikutti paljon mukavammalta kuin ennen. Ehkä hänellä oli vain huono päivä eilen. Hän kysyi vointiamme ja sanoi, että voimme nukkua pitkään, olihan sunnuntai (sunnuntai on espanjaksi domingo, ja sitä kutsutaan myös dormingoksi. Dormir=nukkua). Enää ei haitannut edes se, että talosta oli loppunut vesi. Emme voineet käydä vessassa ja hampaatkin pesimme vesipullosta löytyneen vesitilkan avulla. Kuulin, että välillä täällä on oltu ilman vettä neljäkin päivää, toivottavasti nyt ei käy niin.