Koitti ensimmäinen aamu ja lähdimme lähes heti herättyämme sairaalaan tekemään erilaisia testejä oleskeluluvan anomista varten. Sairaalassa tutustuimme kolmanteen vapaaehtoiseen, japanilaiseen Azusaan. Verikokeiden ja painon- pituuden ja hemoglobiinin mittaamisen jälkeen oli hammaslääkäri. Lääkäri ohjasi istumaan ja alkoi tutkia. "Tienes una problema (sinulla on ongelma)", hän sanoi pian. Selitti jotain viisaudenhampaista ja että ne pitäisi repiä. Kaikki tottakai espanjaksi, joten en ymmärtänyt puoliakaan.. Kaikki on hyvin eikä satu, yritin selittää. Eikai tästä jouduta heti johonkin operaatioon? Lääkäri jatkoi tutkimista ja ohjasi minut lopuksi peilin eteen ja yritti opettaa, miten hampaat pestään. Vaikuttaa siltä, että minulle on koko elämäni opetettu pesemään hampaat väärin, ainakin lääkärin mukaan. Nyökyttelin vain ja lääkäri päästi minut lähtemään. Huh. Seuraavaksi minua odotti elämäntapakeskustelu naisen kanssa, joka osoittautui yllättävän helpoksi, kun ymmärsi sanan sieltä täältä ja sitten vain päätteli. Lopuksi oli vielä röntgenkuvaus ja siinä se sitten olikin. Onneksi. Välillä tosin mietin, miksen ollut opiskellut enemmän espanjaa. Kaikki olisi sujunut paljon paremmin.
Päivemmällä Natalia vei meidät La Pazin keskustaan kiertelemään. Pienillä kujilla roikkui kuolleita (tapettuja) laamanpoikasia, hyi! Natalia kertoi, että jos joku haluaa rakentaa talon, ostaa hän yleensä kuolleen laaman poikasen ja hautaa maahan siihen kohtaan, johon talo rakennetaan. Tämä tuo onnea. Natalia kertoi myös, että kun ihmisiä kuolee kadulle, ruumiit vain heitetään syrjemmälle seudulle, Ensin tietenkin putsataan arvoesineistä, jos sellaisia löytyy. Bolivian kaduilla pyörii myös paljon älyttömän suloisia katukoiria.
Illalla kokoonnuimme ICYE:n toimistoon tapaamaan muut vapaaehtoiset. Meitä oli yhteensä seitsemästä maasta: Saksasta (16), Iso-Britanniasta (2), Ruotsista (1), Sveitsistä (1), Japanista (1), Itävallasta (1) ja minä Suomesta. Toimistossa kuuli melkein koko ajan vain saksaa; saksalaisilla oli ollut kymmenen päivän valmennusleiri, joten he tuntivat kaikki jo toisensa. Valtio myös tukee saksalaisten vapaaehtoismatkaa, joten heidän ei tarvitse maksaa itse mitään. Tapaamisen jälkeen lähdimme Magin kanssa kahdestaan minibussilla. Jo pelkkä bussin pysäyttäminen tuntui kamalalta haasteelta. Pimeässä piti yrittää nähdä auton tuulilasiin ja jos ehti huomata määränpäämme nimen tarpeeksi ajoissa, oli bussi jo täynnä. Kesti varmaan puoli tuntia, kunnes pääsimme puikkelehtimaan autojen välistä meidän pieneen minibussiimme. Emme ymmärtäneet mitään, mitä ympärillä puhuttiin, ja pieni epäilys alkoi kalvaa mieltä: meneekö tämä nyt oikeaan paikkaan. Ihmisiä tuli ja meni, ja lopuksi ylitimme tutun sillan, kohta jäädään. Hyppäsimme pois, mutta meillä ei ollut mitään hajua, missä päin talomme sijaitsi. Kysyimme ohikulkijoilta neuvoa ja löysimme perille.
Seuraavana aamuna saimme nukkua ihanan pitkään. Lähdimme sitten Magin kanssa keskustaan taas kahdestaan minibussilla, tarkoitus oli mennä cocamuseoon. Natalia oli merkannut paikan karttaan ja kertoi, missä pitää jäädä pois. Hyppäsimme bussiin ja pyysimme, että meille kerrottaisiin kun olimme perillä, Perezissa. Saimme matkustaa näin rauhassa katsellen maisemia kunnes meidät ohjattiinkin jo ulos. Hyppäsimme pois, eikä meillä ollut mitään tietoa, missä olimme. Tähän tietämättömyyteen ja kujalla olemiseen alkaa jo tottua. Kartastakaan ei ollut mitään apua, kun kadun nimiä ei meinannut lukea missään emmekä tienneet, miten päin karttaa katsoa. Kiertelimme sitten vain ja menimme illemmalla Natalian kanssa museoon, joka oli hyvin mielenkiintoinen. Siinä kerrottiin Kokaiinin historiasta, vaikutuksista ja käytöstä. Esimerkiksi Boliviassa on ongelmana se, että nuoret lapsetkin käyttävät kokalehtiä ja diilaavat. Tätä yritetään onneksi ahkerasti kitkeä pois. Museon jälkeen menimme syömään. Ravintolassa käyminen ja minibussilla kulkeminen on älyttömän halpaa, bussimatka maksaa 1,5 bolivianoa, joka tarkoittaa noin 0,2 euroa. Ateria maksaa yleensä noin 25 bolivianoa, eli kolmisen euroa.
Natalia kertoi, että pari vuotta sitten La Pazin kaduilta katosi paljon pieniä tyttöjä. Koskaan ei ole selvinnyt, minne he katosivat, mutta epäillään, että heidät on kaapattu Argentiinaan prostituutio-bisnekseen. Boliviassa on myös paljon prostituutiota. Vielä ei ole myöskään lakia siitä, että naisten hakkaaminen olisi rikos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti